Ja enää rippeet jäljellä

Reissusta on jäljellä enää rippeet. Jäähyväiset on jätetty aikaisemmin jo autolle, pyörille ja irtotavaralle. Parin tunnin sisällä pitäisi heittää jäähyväiset kämpälle ja hieman myöhemmin myös Minneapolikselle. Pari viikkoa on oikeastaan mennyt hyvästejä jätellessä, jäähyväiskaljoillakin olen ollut varmasti joka toinen ilta. Varmaan hyvä niin, osa kavereista ei kerkeä ihan heti kaipailemaan, kun tarjotuista kaljoista johtuva lompakon lovi jomottaa enemmän.

Eilen oli viimeinen työpäivä ja työmatka kesti puolet kauemmin kuin normaalisti. Ei, tällä kertaa syynä ei ollut lumimyrsky, vaan lähinnä se, että piti vielä viimeisen kerran räpsiä kuvia tutuista paikoista.

Joskus mainostin, että matkan varrelle on ilmaantunut uusia yrittäjiä. Yksi näistä oli hippien perustama ylläoleva kanatarha. Kovin rajusti firma ei ottanut lopulta nousukiitoa, vaan kanat hävisivät aika äkkiä. Ja näkyvin saavutus oli tuo seinää koristava graffitti, jonka varmaan arveltiin parantavan kanojen viihtyvyyttä. Ehkä olisi kannattanut satsata sekin johonkin muuhun. Esimerkiksi kananruokaan. Tai sitten olen vain kyynikko, sillä onhan mahdollista, että kanat vietiin suuren menekin vuoksi käsistä. Ehkä varkaiden toimesta tosin. Tai tietysti on mahdollista, että omistaja-hipit ovat niin humaaneja, että siirsivät kanat yksinkertaisesti sisälle pakkasia pakoon.

Hiljaista näytti olevan myös koirien päiväkodissa. Senkin suhteen voin toki olla väärässä, sillä onhan mahdollista, että pakkasilla koiria ei pidetä ulkona palelemassa. Tämähän on sentään Jenkkilä, ja vaihtoehto siksi varteenotettava. Tai sitten on mahdollista, että kyseisenä päivänä koirilla oli joku vierailu-päivä johonkin koirien kannalta virikkeelliseen paikkaan. Esimerkiksi koiranruokatehtaaseen. Mistä siis minä tiedä. Ja kyynisyyden myönnän.

No mutta jotain konkreettista on työmatkan varrelle ilmaantunut ihmeteltäväksi. Paikallinen urheilupyhättö sai uuden katon, tasan vuosi sitten romahtaneen tilalle. Paikallisia on hieman sylettänyt korjauksista koituneet miljoonien kustannukset. Varsinkin kun katto ei romahtanut ensimmäistä kertaa ja korvattiin tasan samanlaisella. Älkää kysykö multa homman järkevyyttä. Amerikkalainen futis ja baseball ovat amerikkalaisten omastakin mielestä tylsiä, mutta siitä huolimatta maailman parhaita urheilulajeja.

Tähän loppuun voisin laittaa vielä kuvan työpaikasta, jos sitä ei ole tullut aikaisemmin tehtyä. Ei mikään ihmeellinen lafka, sellainen perusruma toimistorakennus.

Tämä komennus taitaa olla hyvin pitkälti sitten tässä. Ehkä jotain tuli työrintamalla saatua aikaiseksi. Ainakin pari pillerikauppiasta muistaa nimeni. Ei hyvässä, mutta muistaa kuitenkin. Vielä voisi käydä pyörähtämässä paikallisella pyöräliikkeessa jättämät viimeisiäkin viimeiset hyvästi, ilman kaljaa ikävä kyllä, ja ehkä käydä vielä fiilistelemässä keskikaupunnilla. Mulla on siis vasta iltalento ja aikaa viimeisille rillutteluille on. Jos proffa tämän tietäisi, hän haalisi minut vielä sorvin ääreen. Itseäni säästääkseni, en ollut koneen lähtöajan suhteen ihan täysin rehellinen.

Mutta osalle on siis jätettävä hyvästit, mutta toisaalta toisten osalta tämä tarkoittaa toivottavasti mukavaa jälleennäkemistä! Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin päätän tämän täältä tähän.

Vähiin käy

Todella vähiin käy aika ja apurahat, ensi viikolla suuntaan nimittäin takaisin Suomeen! Vähissä oli jonkin aikaa suoraan sanottuna myös huumori. Ei mitään sen dramaattisempaa, mutta talous, tai lähinnä sen olemattomuus, veti välillä blogin päivittämisen sijasta miettimään lisätienestejä. Puolen vuoden odottelun jälkeen verottaja sai lopulta käsiteltyä jättämäni nootin ja palautti maksamani mätkyt. Eikä onneksi liian aikaisin, läheltä piti, että olisin tullut lainarahalla takaisin. Maitojunaakin harkitsin, mutta en löytänyt aikatauluja enkä lähtöpaikkaa.

No se siitä, lupasin jossain vaiheessa raportoida, että mitä kaikkea sitä on tullut puuhailtua kisojen loputtua. Kaikesta päätellen ei kovinkaan paljon. Kisaamisen sijasta olen käynyt katsomassa, kun muut kisaavat. Mahtava mielikuvitus juu. No joka tapauksessa kävin naapuriosavaltion, Wisconsin, puolella katsomassa cyclo-cross -kisaa. Päätelkää sitten kuvasta itse, että minkä maan kansalaiset kisapaikkaa läheisintä pikkukaupunkia asuttivat.

Jeps, ei tälläkään kertaa suomalaiset, joiden olemassaolosta on täällä edelleen vaikea löytää todisteita. Mutta siis itse tapahtumaan. Olin itse asiassa apumiehenä järjestämässä kisaa, mutta roolini oli niin mitätön, että ei siitä kehtaa paljon meriittejä repiä. Olin nimittäin ratavahtina. Ja ne jotka eivät tunne lajia, niin kisat järjestetään yleensä pienellä omenatarhalla, tässä tapauksessa yksityisen mailla, joten eipä siellä ratavahdin paljon tarvitse ulkopuolisten mahdollisesta törttöilystä stressata.

Suurinta stressiä aiheutti lähinnä se, kun yritin päättää, että jaksaisiko vielä ahtaa sisään ilmaisia hodareita vai omenapiirakoita. Vai molempia. Reiluna päädyin jälkimmäiseen. Ei muuten paljoa muutkaan stressanneet. Parivaljakokseni määrätty Jack hävisi heti alkumetreillä. Lähti kuulemma etsimään jotain. En sitten tiedä, että mitä lopulta etsi, mutta hajusta päätellen löysi ainakin kaljateltan.

Kuten kuvasta näkyy tilan neliöistä lähes jokainen oli otettu käyttöön rataa varten. Syheröinen reitti oli vedetty mm. tilan 100-vuotiaan latovanhuksen läpi. Lattia oli kuulemma vähemmän vanha eli melko varmuudella riittävän kestävä.

Kisa poikkesi olosuhteiltaan Euroopan vastaavista, joissa yleensä ryvetään sateessa ja mudassa. Täällä oli sen sijaan ennätyskuiva syksy, koko lokakuussa satoi vettä pari senttiä. Repikää siitä. Ei pitäisi tosin kuittailla, sillä samassa jamassa sitä kohta itsekin lusitaan. Kisakavereitakin oli paikalla kisaamassa, kuten kuvasta näkyy.

Kuvakulmasta ei pidä vetää liian hätäisiä (sovinistisia) johtopäätköksiä. Kuvattavaa ei hirveän paljon innostanut ajatus naamansa esittely blogissani, ja minä kohteliaana herrasmiehenä päätin kunnioittaa tätä toivomusta. Ja toisekseen kuvan tarkoitus on lähinnä osoittaa, että kuinka kova kuski kyseinen naiskuski on - hän osallistui naistensarjan lisäksi miesten yleiseen sarjaan. Jos tämä ei täysin tästä kuvasta välity, niin ei kannata minua syyttää. Kamerastani vain yksinkertaisesti puuttuu laajakuvaobjektiivi, jolla saisin kahmittua kuvaan kaiken olennaisen.

Seuraava kuva onnistui toivottavasti hieman paremmin. Tarkoitus on osoittaa, kuinka pienellä budjetilla voi saada ihmeitä aikaan. Jos oma autosi ei näytä yhtä hyvältä kuin naapurin sähäkkä Mustang...

...niin ei hätää, sillä parilla taalalla ja pienellä vaivalla vähän väsyneemmänkin raakin voi retusoida uuteen loistoon...

Joo, ei se edelleenkään ehkä ihan Mustangin veroinen ole. Mutta jos minulta kysytään, niin hinta-laatu -suhde on näihin talvisiin olosuhteisiin silti paremmin kohdillaan kuin toisen naapurin avo-Mersussa.

Ei pidä huolestua, en minä ole ihan täyspäiväiseksi naapuri-kyttääjäksi heittäytynyt. Muutakin on tullut seurattua. Esimerkiksi säätä. Lauantaina tänne tuli nimittäin talvi ja lumi. Viikko sitten ajelin vielä maantiepyörällä, mutta kuten tälle paikalle tyypillistä on, vuodenajat vaihtuvat kertaryminällä.

Ja tuli taas unohdettua, että tämä paikka ei ole Suomi. Pyöräteitä ei lumentulon jälkeen aurattu ja lumien sunnuntaina osittain sulettua ja seuraavana yönä puolestaan uudelleen jäädyttyä, oli maanantainen matka pyörällä töihin riittävän jännittävä. Autotiet oli sen sijaan luonnollisesti aurattu ja jenkkiläisittäin kemikaaleilla huolella sulaksi myrkytetty.

Ainahan ei tietysti tarvitse olla itsepäinen juntti ja olisin periaatteesa tietysti voinut harkita meneväni ensimmäistä kertaa autolla töihin, mutta kun ei yksinkertaisesti pystynyt. Auto nimittäin haettiin viime viikolla.

Kuskille kuittaus, avaimet käteen ja auto lähti Nykiä kohti rahdattavaksi siellä laivaan ja Suomea kohden. Outo tunne, mutta pakkohan se oli luottaa, että auto päätyy oikeaan osoitteeseen itärajan sijasta. Sinne kuskin aksentti nimittäin viittasi.

Miksei aina voi olla lauantai?

Ala-asteen levyraatiin pojat toivat heavyä; KISSiä, WASPia ja Iron Maidenia ja tytöt Madonnaa. Paitsi yksi joka toi kerran Tarja Ylitalon "Miksi aina ei voi olla lauantai?" Raati oli raaka ja yllättävää kyllä joku muu kipale vei voiton. Taisi olla WASP. Ja miten tämä taas liittyy tähän blogiin? No, tänään on lauantai ja tarkoitus on raportoida parin lauantain puuhailut. Ja muutenkin olen pikku hiljaa oppinut arvostamaan tuota Ylitalon kappaleen syvällistä sanomaa. Ja kuka teistä on vaatimaan, että tämän blogin tekstin pitäisi olla jotenkin loogista tai järkevää? Ei ole sitä paitsi ennenkään ollut.

Viime lauantaina suuntasin aamuvarhaisella meijeripitäjään eli Wisconsin osavaltion puolelle ajamaan kauden viimeistä maastokisaa. Aamulla lähtiessä lämpötila oli rapsakka, pikkaisen pakkaisen puolella. Wisconsin on maastoltaan kivempaa kuin Minnesota, sellaista mukavan kumpuilevaa maaseutua.

Kisapaikka oli keskellä ei-mitään ja haasteellinen löytää. Toisin kuin yleensä, usein perille löytää pelkästään seurailemalla niitä autoja, joilla on kalliit pyörät katolla. Ja ohi ajettujen paikkakuntien nimetkin on yleensä suhteellisen helppo päätellä...

Tällä kertaa pari puuttuvaa kylttiä sekoittivat hieman pakkaa. Kysymällä paikka lopulta löytyi. Sattumoisin törmäsin kilpailun järjestäjään ja seurasin häntä kisapaikalle. Ihan loppuun asti en naista kuitenkaan seurannut, sillä hän päätti parkkeerata tila-autonsa kisapaikan parkkipaikkana toimineelle pellolle ojan pohjan kautta. Onneksi vauhtia oli riittävästi ja auto pomppasi ojan reunuksen kautta kätevästi parkkiin. Nainen oli hieman hämillään ja tukka sekaisin, mutta sovittiin, että se oli suunniteltu ja harjoiteltu peliliike. Ja muille ei välttämättä asiasta huudella. Miehelle nyt vähiten. Starttipaikalla puitteet olivat jälleen tutut, pari vessaa pönöttämässä peltojen laidassa.

Kilpailu oli 40 km mittainen lenkura ja nimetty yleisimmän paikallisten olioiden perusteella "Hirvikärpäsen metsastykseksi". Kisan startatessa oli edelleen aika kylmä, mutta siitä ei tarvinnut kauaa kärsiä, siitä piti huolen paikallinen puoliammattilainen. Hiekkatie-startti oli vauhdikas ja porukka hetkessä päreinä. Itse nostin selän pystyy melko nopsaan, mutta onneksi niin teki pari muutakin.

Nopeimman porukan, ehkä 5 kuskia, kadotessa tyydyin kakkosporukan vauhtiin. Kuvan mukaista sopua ei kauaa kestänyt, vaan jostain syystä enemmistö meidän poppoosta halusi hajoittaa pienen porukamme vielä pienemmiksi. Minä olin ainoa, joka olisi mielummin taittanut matkaa edes vähän aikaa yhdessä. Ehkä muut halusivat vain ja ainoastaan eroon minusta, oudosta höpöttävästä ulkomaalaisesta. Ensin yksi kavereista ampaisi karkuun, kunnes napsautti tankonsa puuhun ja linkoutui vauhdilla pusikkoon. Me muut ajoimme ohi, mutta kohta kaveri ryyki uudelleen ohi. Tällä kertaa menon pysäytti kanto. Tai pyörän, mies sen sijaan jatkoi ilmassa vähän matkaa. Ohittaessani päättelin maassa makaavan kaverin hihityksestä, että hän on joko todella huonossa kunnossa tai sitten kunnossa. Pidin jälkimmäistä todennäköisempänä joten jatkoin matkaa.

Mitään muuta suurempaa dramatiikkaa ei juuri sitten tapahtunutkaan, pari kaveria ohitin ja muutama kaveri puolestaan mut. Ja tällä kertaa osasin olla kaatumatta. Tulomatkalla autossa vellovasta hajusta päätellen ihan kaikkia hevosen tulostuksia kuitenkaan en. Suurimman osan matkasta taitoin yksin, joka ei sinänsä haitannut, sillä reitti oli hieno, kierrellen pieniä lampia ja mäennyppylöitä. Maalissa oli 7. reilun 30 kuskin joukossa ja valmis päättämään kauden järjestäjän tarjoamiin kaljoihin ja hodareihin.

Kausi oli sitten siinä, ja varmaan voisi hetkeksi keskittyä vaikka johonkin muuhun, esimerkiksi pyöräilyyn. Toinen vaihtoehto olisi armoton työnteko, mutta säiden ollessa edelleen hämmästyttävän kesäiset, taidan lykätä sitä hieman myöhemmäksi. Ehkä sitä sitten vaikka Suomessa viimeistään innostuu, kun apurahat on kaluttu loppuun ja köyhyys pistää kummasti yrittämään.

Niin, piti raportoida tämänkin lauantain kuulumiset, mutta enpä taida tällä kertaa jaksaa. Melkein on myöhä ja ehdottomasti nälkä. Ensi kerralla sitten.

Saavuttamattomia sankaritekoja

Luvassa lisää tuttua mitäänsanomatonta pyöräilyhuttua. Kisojen perässä on tässä tullut edelleen rämmittyä, vaikka menestys on ollut edelleen aneemista. Ei paljoa haittaa, tuleepahan tutkiskeltua lähitienoota. Pari viikkoa sitten piipahdin osavaltion pohjois-osissa, jossa kuulemma majailee huomattavan paljon suomalaisia. Ja maastot on kuulemma suomea muistuttavia. Siis jenkki-tuttujen mielestä, jotka eivät tietysti ikinä ole käyneet Suomessa. Paitsi yksi, joka puolestaan ei koskaan ole käynyt osavaltion pohjois-osissa. Otappa tuosta siis selvää. Parempi oli siis selvittää itse.

Pikkukylän nimi oli Callaway ja se sijaitsi noin 350 km Minneapoliksesta pohjoiseen. Tai kaupunki se oli pienuudestaan huolimatta, kuten kaikki muutkin pienet kyläpahaiset. Pienin se ei näkemistäni ollut, sillä matkan varrella olleessa Blufftonissa asukkaita oli kyltin mukaan kokonaiset 77.

Matka kisapaikalle oli puuduttavan tylsä, jenkkiläisittäin tarjolla oli suoraa moottoritietä. Ainoa nähtävyys oli oikeastaan käsittämättömän massiiviset ja pitkät tavarajunat, jotka paahtoivat samaan suuntaa.

Perillä tarjonta oli lisää junia. Osa junanvaunuista oli raijattu hiihtokeskukseen muokattu yöpymiskuntoon. Junat liittyivät luultavasti paikan historiaan, mutta siitä en päässyt perille.

Ennen kisaa oli hieman aikaa tutkailla paikkoja ja etsiä merkkejä niistä suomalaisista. Turhaan etsin, ei näkynyt maanmiehistä merkkiäkään. Muun maalaisia oli selvästi kylläkin. Hurrit tietysti hyppi heti ensimmäisenä silmille.

Ja tietysti tarkkaavaisimmat huomasivat, että ruotsalaisten nimeä kantavan mökin pihassa oli tietysti Volvo. Kisapaikan hotellilla oli tarjolla Norjalaisia pannukakkuja ja Kanadaisetkin halusivat erottua.

Se mikä tuo kuvassa näkyvä fallos-symboli sitten oli, ei ole hajuakaan. Yhtä vähän hajua oli niistä runsaslukuisista suomalaisista. Kyselemällä kuitenkin selvisi, että suomalaiset olivat alueen ensimmäiset asuttajat, noin vuonna 1918. Suomalaiset taitaa olla niin mörököllejä, että he eivät itseään paljoa mainosta. Mököttävät vain jossain syrjäisessä mökissä ja juovat viinaa.

Ja ehkä hiihtävät. Kesät ja talvet. Siihen paikka oli kyllä omiaan. Kisasta ei juuri sen ihmeempää. Ajoin niin lujaa kuin pääsin, mutta silti auttamattoman hitaasti. Eikä parit lipat ainakaan vauhtia parantaneet.

Ehkä juuri siksi olikin loogista, että seuraavana viikonloppuna yritin uudestaan. Tällä kertaa kisat olivat lähempänä, St. Cloudissa. Nimi ei tietysti paljoa kerro, mutta kisojen nimissä on käytetty Suomen kisoja enemmän mielikuvitusta. Tarjolla on ollut mm. "Rajakahakkaa", joka viittasi osavaltioiden väliseen kamppailuun ja "Vapaa-rattaiden karkelot", jolla irvaillaan aina takuuvarmaan mutapainiin. Nyt oli tarjolla "Syheröpolkujen pako", joka puolestaan viittasi vieressä sijainneeseen vankilaan.

Vankilaksi ihan nätti, kirjaimellisesti lähes linna. Tässäkään kisassa en onnistunut karkaamaan muilta, vaan he lähinnä minulta. Tällä kertaa tuli kontattua ihan urakalla. Reitti oli syheröinen ja puut lähellä, ja mitä enemmän puita yritti varoa, sitä todennäköisemmin niitä päin tuli ajettua. Ei siis minkään värisiä mitaleita tullut nytkään kahmittua. Kroppa sen sijaan oli seuraavana päivänä monivärinen.

Ensi viikonloppuna olisi vielä yhdet karkelot, joihin ajattelin osallistua. Sen jälkeen luulen, että on aika laittaa ripustaa ajonkengät vähäksi aikaa naulaan. Tai naulan sijasta haisevista ajokengistä voisi värkätä vaikka jotain tällaista.

Sitten lopulta se kesä

Lopulta voisin sitten lyhyesti kerrata, mitä sitä heinäkuun Suomi-reissulla pääpiirteissään tuli läpikäytyä. Tiedän, että ei ole enää kovin ajankohtainen,kun siellä varmaan vahataan jo suksia ja etsitään pitkiä kalsareita. No, ottakaa tai jättäkää. Ne joita ei kiinnosta, voivat hipsiä puuhailemaan jotain muuta. Ne joita edes vähän kiinnostaa, tervetuloa heinäkuun 2011 raportin pariin. Tai ei teitä ni-in hirveästi kiinnosta, mutta tämä tarjoaa jälleen oivan tekosyyn olla tekemättä jotain tähdellisempää, kuten töitä. Ei sillä, että ei tulisi harrastettua samaa, mutta kunhan totesin ja täytän samalla palstatilaa.

No lopulta taas aiheeseen ja siis siitä kesästä. Mitään varsinaisen mullistavaa ei tullut hommattua ja itse asiassa moni asia jäi toteutuksen sijasta haikailun asteelle. Esimerkiksi neljästä suunnitellusta mökkireissusta ei toteutunut lopulta yksikään. Yhden lähiseutureissun sain sentään toteutettua, tosin noin 20-vuoden jahkailun jälkeen. Kävin Oulun kupeessa sijaitsevassa Hailuodossa. Hailuoto on nätti saari, toisin kuin suurin osa Oulun seudusta. Joka on siis lähinnä raivostuttavaa pusikkoa. Tai suota.

Eipä tuolla niin ihmeellistä tullut puuhailtua, lähinnä löhöiltyä. Veteenkin uskalsin, koska olin aika varma, että merkittävää hai-vaaraa ei ollut. Ei sillä, että niitä ei olisi, vaan lähinnä siksi, että veden syvyys on noin 20 cm.

Yksi lauantai-aamu tuli myös käytyä varmistelemassa ajotaitojen riittävyyttä liikennepuistossa. Viimeisimmästä käynnistä taitaa olla likemmäs 30-vuotta, mutta puisto oli muuttunut puitteiltaan yllättävän vähän.

Ehkä suurin muutos oli, että ennen henkilökunta piti porukan kurissa. Kaahailusta lensi pihalle ja porttikieltojakin jaettiin. Nyt ketään ei kiinnostanut, vaikka lapset ajelivat yksisuuntaista väärään suuntaan. Ei henkilökuntaa eikä edes paikalla ollutta oikeaa poliisia. Vanhempia kiinnosti ainoastaan kahvinjuominen ja facebook statuksen päivittäminen: "Olen kolaripaikalla. Ei, ei itsellä pelti kolissut, vaan ratissa oli meidän lapsi, se 8-vuotias..."

Kalallakin tuli veljen kanssa käytyä. Tai oikeastaan, kun sattui heinäkuun kylmin ja sateisin päivä, niin suurin osa ajasta mökötettiin märkänä huoltoasemalla. Ehkä tässä vaiheessa osalle lukijoista on valjennut, että kalaa ei tullut. Kahvia sen sijaan kyllä kului.

Joo, ei näytä kuvassa kovin sateiselta. Kuva on otettu myöhemmin toiselta reissulta, kun piti käydä ottamassa revanssi. Ei kalasta, vaan lähinnä makkarasta.

Perinteinen Tahkon reissu tuli myös heitettyä. Perinteinen mm. siinä mielessä, että vuodesta 2005 lähtien ajosuoritukset ovat ovat olleet säälittä-siedettävä -akselilla. Tällä kertaa onneksi ylsin siedettävään suoritukseen. Säätä ei voi kyllä syyttää, vaan päivä oli aurinkoisen upea.

Meidän mökki-seurueen kovimmasta suorituksesta vastasi suvereenisti Make, joka kävi ensin ajamassa Yöttömän Yön Tahkon ja aamulla saman setin uudestaan. Tämä siitäkin huolimatta, että palautumisaikaa jäi väliin pari tuntia ja unta sitäkin vähemmän.

Logiikka oli se, että kun treenit ovat jääneet perheen pyörityksen tiimellyksessä vähiin, niin yöllinen setti oli treenia, jonka hedelmiä puolestaan korjattiin sitten parin tunnin päästä. Meidän seurue ei muuten ollut häävin suuri, tasan 2 henkilöä, mutta majoittautui suureellisesti 20-hengen mökkiin. Ihan älyttömän ahdasta ei siis ollut.

Varmaan jotain muutakin tuli hommattua, mutta tärkeimmät taisivat olla siinä. Hieno kesä oli ja iso kiitos kuuluu siitä kavereille ja läheisille. Vuoden aikana Suomi oli muuten muuttunut vain vähän, Kallan sillat olivat edelleen vaiheessa ja julki-lorottettelivia, hoippuvia känniläisiä riittävästi. Melkein suurimmat muutokset olivat tapahtuneet ruoka-rintamalla. Uusien jäätelömakujen lisäksi tarjolla oli lähes mullistavan uusi versio vanhasta tutusta ruokalajikkeesta, nimittäin pitsa-tasku.

Ja vähän hätäisimmät seuraavaksi...

Meinaa taas jäädä tämä päivitys pelkäksi haaveiluksi. Tarkoitus oli raportoida Suomi-reissusta, mutta taidan raportoida vielä vanhempia rästejä eli kevään-alkukesän kuulumisia. Tai oikeastaan lähinnä kisarintamalta. Juu, tiedän, että osaa aihe kiinnostaa yhtä paljon kuin erästä kisaa valvonutta lainvalvojaa.

Tai todennäköisemmin seriffiä yksinkertaisesti hävetti trikoo-pellien touhut. Mutta juu, keväällä tuli kisattua. Olosuhteet ja puitteet oli tutut - yleensä oli joko sateista, kylmää ja tuulista tai sitten aivan liian kuuma.

Tai sitten kuten ylläolevassa, toukokuun lopun Memorial Classic kisassa, ensin aamulla liian kylmä ja sateista, ja päivän myöhemmässä startissa liian kuuma. Mutta ei siinä, kaikille ne olosuhteet ja puitteet ovat samat. Sama vessarivistö tervehti jokaisessa kisassa. Ainoa ero niiden suhteen oli, että kuumalla kelillä vessat löysi ilman kysymättä, pelkän hajun avulla.

Joskus on tullut ehkä todettua, että täällä nakuilu ja julkinen lorottelu on ankarasti kielletty. Uutta tänä kautena oli se, että kyseinen ohje jaettiin ihan kirjallisena.

Moisesta irstailuista seuraa siis armotta hylkäys. Vaatteiden vaihto on siis kätevää, varsinkaan kun pukukoppeja, suihkuista nyt puhumattakaan, ei ole tarjolla. Mutta ei se menestymisen puuttuminen noista ole ollut kiinni, vaan ihan puhtaasti siitä, että jalat ei vain riitä. Ja lisäksi maantiekisoissa rajoittaa pää. Kummasti opettaa varovaisemmaksi, kun näkee tarpeeksi lentäviä ukkojen ruhoja ja pyöriä. Suurin saavutus taitaakin olla, että toistaiseksi itsellä ei ole kolahtanut. Siis maantiekisoissa. Maastokisoissa olen kontannut ihan riittävästi.

Hauskaa silti on ollut ja ompahan nähnyt vähän lähitienoota. Tällä seudulla on paljon intiaaniperua olevia paikannimiä, kuten Mankato, jossa tuli vedettyä kesän parhaimmat pannut. Edellä oleva kaatui eteen ja vaihtoehdot olivat lähinnä väistää puuhun ja kaatua tai ajaa päälle ja kaatua. Jälkimmäinen oli hieman pehmeämpi vaihtoehto, joten valitsin sen. Paikan kinkkisyyttä kuvastaa se, että meidän 4 hengen letkasta kaatui tuon ensimmäisen kaaduttua kaikki. Nyt ymmärrän, miksi katsojat ja kuvaavat olivat tuolla, ja miksi kyseistä alamäkeä kutsuttiin nimellä "Quick Release" eli "Pikaliipasin"...

Jotkut valitsivat muuten koko värisuoran eli puuhun, muiden päälle ja lopuksi juurien päälle. Mutta noista nimistä, ymmärrän hyvin nuo intiaani-paikkojen, mutta joidenkin pikkukaupunkien nimet aiheuttivat lähes ojaanajoja...

Tai sitten Gaylord on joku vähän Apasseja huonommin tunnettu ja hieman erikoisempi intiaaniheimo. Mutta näin vakavasti todettuna, ei noista kisoista ole jäänyt hirvittävästi kehuskeltavaa. Viime vuonna ajoin maastossa alemmassa kategoriassa ja siinä ajoittain jalka riitti palkintopallille. Tälle vuodelle kuitenkin tuli pöljyyttään noustua ylimpään kategoriaan ja meno on ollut taas sitä tuttua - eli nöyryyttä opettavaa. Melkein konkreettisin saavutus on ollut kisojen keston samalla pidennettyä 25%, samansuuruinen lisäys näläntunteessa...

Hätäisimmät alta

Tekosyyt sikseen ja viimeistään nyt on edes pikaisen blogin päivityksen aika. Heinäkuu tuli viime kesän tapaa vietettyä taas Suomessa ja kiitokset kaikille niille, jotka tarjosivat ruokaa, majoitusta, ajoneuvoja ja ennen kaikkea seuraa.

Ennen tarkempaa kesäraporttia kuitenkin hätäisimmät juorut. Paluulennolla oli tällä kertaa mukana ihan oikea julkkis. Ei mikään Paula Koivuniemi tai Titi-Nalle-täti (sori, en minä sen tätin tarkempaa nimeä tiedä), jotka ovat tähän mennessä olleet merkittävimmän julkkis-bongaukset, vaan ihan oikea maailmanluokan stara - Guns N' Roses kitaristi, Slash.

Joo, kyllä mää tiedän, että te jotka tiedätte kuka Slash on, ette usko. Tollaset maailmanluokan rokkistarat lentää yleensä omalla koneella eikä kuppaisella Deltalla. Ja pilki ryytyneenä muiden kanssa tunkkaisissa odotusauloissa. Oli se kuitenkin Slash.

Varmuuden asiasta sain seuraava päivänä, kun luin Slashin viimeisimmät tweettaukset. Sen mukaan Slash oli tulossa entisen Jugoslavian alueelta takasin Losiin ja kyseinen lento oli hänen mielestä "Crappiest flight, ever". Lento oli perinteisesti ylibuukattu, myöhässä ja myöhemmin vielä enemmän myöhässä. Lisämyöhästyminen johtui siitä, että ykkösluokan vessa tukkeutui kesken lennon. Joka ilmeisesti sitten vaaransi vakavasti lentoturvallisuuden, sillä kone joutui laskeutumaan ylimääräisen kerran erityistä huoltotoimenpidettä varten. Mua tästä on turha syyttää, sillä itse olin jo siinä vaiheessa Minnesotan tullimiesten syynissä. Yhden yliopiston virkailijan puuttuvan allekirjoituksen takia oli hieman epäselvää, että antoiko työlupani mahdollisuuden poistua USAsta vai ei.

Harmittaa, että ei tullut otettua todistusaineistoa, mutta laskeskelin että orastava päänsärky saattaa muuttua silmänräpäyksessä eksponentiaalisesti pahemmaksi, jos Slashin turvana ollut möriläs ei olisi tykännyt mun kameran kanssa kikkailusta. Jäi siis ideointiasteelle. Olisi kuitenkin pitänyt, sillä päänsärky muuttui joka tapauksessa niin pahaksi, että myöhemmin kotona matkalaukun purkaminen piti rytmittää oksentamisen mukaan.

En usko, että sitä Slashia tunnisti muutenkaan kovin moni. Perusroikkupersejenkit nyt ainakaan. Vastapäätä istunut Bosnia-Herzegovinan nuorten koripallomaajoukkuesankarin isäkin mittaili Slashia siihen tyyliin, että mikä hippi se tuokin oikein on, hommais jonkun oikean ammatin. Ja opettelis pukeutumaan kuten kunnon ihmiset.