Meinaa taas jäädä tämä päivitys pelkäksi haaveiluksi. Tarkoitus oli raportoida Suomi-reissusta, mutta taidan raportoida vielä vanhempia rästejä eli kevään-alkukesän kuulumisia. Tai oikeastaan lähinnä kisarintamalta. Juu, tiedän, että osaa aihe kiinnostaa yhtä paljon kuin erästä kisaa valvonutta lainvalvojaa.
Tai todennäköisemmin seriffiä yksinkertaisesti hävetti trikoo-pellien touhut. Mutta juu, keväällä tuli kisattua. Olosuhteet ja puitteet oli tutut - yleensä oli joko sateista, kylmää ja tuulista tai sitten aivan liian kuuma.
Tai sitten kuten ylläolevassa, toukokuun lopun Memorial Classic kisassa, ensin aamulla liian kylmä ja sateista, ja päivän myöhemmässä startissa liian kuuma. Mutta ei siinä, kaikille ne olosuhteet ja puitteet ovat samat. Sama vessarivistö tervehti jokaisessa kisassa. Ainoa ero niiden suhteen oli, että kuumalla kelillä vessat löysi ilman kysymättä, pelkän hajun avulla.
Joskus on tullut ehkä todettua, että täällä nakuilu ja julkinen lorottelu on ankarasti kielletty. Uutta tänä kautena oli se, että kyseinen ohje jaettiin ihan kirjallisena.
Moisesta irstailuista seuraa siis armotta hylkäys. Vaatteiden vaihto on siis kätevää, varsinkaan kun pukukoppeja, suihkuista nyt puhumattakaan, ei ole tarjolla. Mutta ei se menestymisen puuttuminen noista ole ollut kiinni, vaan ihan puhtaasti siitä, että jalat ei vain riitä. Ja lisäksi maantiekisoissa rajoittaa pää. Kummasti opettaa varovaisemmaksi, kun näkee tarpeeksi lentäviä ukkojen ruhoja ja pyöriä. Suurin saavutus taitaakin olla, että toistaiseksi itsellä ei ole kolahtanut. Siis maantiekisoissa. Maastokisoissa olen kontannut ihan riittävästi.
Hauskaa silti on ollut ja ompahan nähnyt vähän lähitienoota. Tällä seudulla on paljon intiaaniperua olevia paikannimiä, kuten Mankato, jossa tuli vedettyä kesän parhaimmat pannut. Edellä oleva kaatui eteen ja vaihtoehdot olivat lähinnä väistää puuhun ja kaatua tai ajaa päälle ja kaatua. Jälkimmäinen oli hieman pehmeämpi vaihtoehto, joten valitsin sen. Paikan kinkkisyyttä kuvastaa se, että meidän 4 hengen letkasta kaatui tuon ensimmäisen kaaduttua kaikki. Nyt ymmärrän, miksi katsojat ja kuvaavat olivat tuolla, ja miksi kyseistä alamäkeä kutsuttiin nimellä "Quick Release" eli "Pikaliipasin"...
Jotkut valitsivat muuten koko värisuoran eli puuhun, muiden päälle ja lopuksi juurien päälle. Mutta noista nimistä, ymmärrän hyvin nuo intiaani-paikkojen, mutta joidenkin pikkukaupunkien nimet aiheuttivat lähes ojaanajoja...
Tai sitten Gaylord on joku vähän Apasseja huonommin tunnettu ja hieman erikoisempi intiaaniheimo. Mutta näin vakavasti todettuna, ei noista kisoista ole jäänyt hirvittävästi kehuskeltavaa. Viime vuonna ajoin maastossa alemmassa kategoriassa ja siinä ajoittain jalka riitti palkintopallille. Tälle vuodelle kuitenkin tuli pöljyyttään noustua ylimpään kategoriaan ja meno on ollut taas sitä tuttua - eli nöyryyttä opettavaa. Melkein konkreettisin saavutus on ollut kisojen keston samalla pidennettyä 25%, samansuuruinen lisäys näläntunteessa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti