Vähiin käy

Todella vähiin käy aika ja apurahat, ensi viikolla suuntaan nimittäin takaisin Suomeen! Vähissä oli jonkin aikaa suoraan sanottuna myös huumori. Ei mitään sen dramaattisempaa, mutta talous, tai lähinnä sen olemattomuus, veti välillä blogin päivittämisen sijasta miettimään lisätienestejä. Puolen vuoden odottelun jälkeen verottaja sai lopulta käsiteltyä jättämäni nootin ja palautti maksamani mätkyt. Eikä onneksi liian aikaisin, läheltä piti, että olisin tullut lainarahalla takaisin. Maitojunaakin harkitsin, mutta en löytänyt aikatauluja enkä lähtöpaikkaa.

No se siitä, lupasin jossain vaiheessa raportoida, että mitä kaikkea sitä on tullut puuhailtua kisojen loputtua. Kaikesta päätellen ei kovinkaan paljon. Kisaamisen sijasta olen käynyt katsomassa, kun muut kisaavat. Mahtava mielikuvitus juu. No joka tapauksessa kävin naapuriosavaltion, Wisconsin, puolella katsomassa cyclo-cross -kisaa. Päätelkää sitten kuvasta itse, että minkä maan kansalaiset kisapaikkaa läheisintä pikkukaupunkia asuttivat.

Jeps, ei tälläkään kertaa suomalaiset, joiden olemassaolosta on täällä edelleen vaikea löytää todisteita. Mutta siis itse tapahtumaan. Olin itse asiassa apumiehenä järjestämässä kisaa, mutta roolini oli niin mitätön, että ei siitä kehtaa paljon meriittejä repiä. Olin nimittäin ratavahtina. Ja ne jotka eivät tunne lajia, niin kisat järjestetään yleensä pienellä omenatarhalla, tässä tapauksessa yksityisen mailla, joten eipä siellä ratavahdin paljon tarvitse ulkopuolisten mahdollisesta törttöilystä stressata.

Suurinta stressiä aiheutti lähinnä se, kun yritin päättää, että jaksaisiko vielä ahtaa sisään ilmaisia hodareita vai omenapiirakoita. Vai molempia. Reiluna päädyin jälkimmäiseen. Ei muuten paljoa muutkaan stressanneet. Parivaljakokseni määrätty Jack hävisi heti alkumetreillä. Lähti kuulemma etsimään jotain. En sitten tiedä, että mitä lopulta etsi, mutta hajusta päätellen löysi ainakin kaljateltan.

Kuten kuvasta näkyy tilan neliöistä lähes jokainen oli otettu käyttöön rataa varten. Syheröinen reitti oli vedetty mm. tilan 100-vuotiaan latovanhuksen läpi. Lattia oli kuulemma vähemmän vanha eli melko varmuudella riittävän kestävä.

Kisa poikkesi olosuhteiltaan Euroopan vastaavista, joissa yleensä ryvetään sateessa ja mudassa. Täällä oli sen sijaan ennätyskuiva syksy, koko lokakuussa satoi vettä pari senttiä. Repikää siitä. Ei pitäisi tosin kuittailla, sillä samassa jamassa sitä kohta itsekin lusitaan. Kisakavereitakin oli paikalla kisaamassa, kuten kuvasta näkyy.

Kuvakulmasta ei pidä vetää liian hätäisiä (sovinistisia) johtopäätköksiä. Kuvattavaa ei hirveän paljon innostanut ajatus naamansa esittely blogissani, ja minä kohteliaana herrasmiehenä päätin kunnioittaa tätä toivomusta. Ja toisekseen kuvan tarkoitus on lähinnä osoittaa, että kuinka kova kuski kyseinen naiskuski on - hän osallistui naistensarjan lisäksi miesten yleiseen sarjaan. Jos tämä ei täysin tästä kuvasta välity, niin ei kannata minua syyttää. Kamerastani vain yksinkertaisesti puuttuu laajakuvaobjektiivi, jolla saisin kahmittua kuvaan kaiken olennaisen.

Seuraava kuva onnistui toivottavasti hieman paremmin. Tarkoitus on osoittaa, kuinka pienellä budjetilla voi saada ihmeitä aikaan. Jos oma autosi ei näytä yhtä hyvältä kuin naapurin sähäkkä Mustang...

...niin ei hätää, sillä parilla taalalla ja pienellä vaivalla vähän väsyneemmänkin raakin voi retusoida uuteen loistoon...

Joo, ei se edelleenkään ehkä ihan Mustangin veroinen ole. Mutta jos minulta kysytään, niin hinta-laatu -suhde on näihin talvisiin olosuhteisiin silti paremmin kohdillaan kuin toisen naapurin avo-Mersussa.

Ei pidä huolestua, en minä ole ihan täyspäiväiseksi naapuri-kyttääjäksi heittäytynyt. Muutakin on tullut seurattua. Esimerkiksi säätä. Lauantaina tänne tuli nimittäin talvi ja lumi. Viikko sitten ajelin vielä maantiepyörällä, mutta kuten tälle paikalle tyypillistä on, vuodenajat vaihtuvat kertaryminällä.

Ja tuli taas unohdettua, että tämä paikka ei ole Suomi. Pyöräteitä ei lumentulon jälkeen aurattu ja lumien sunnuntaina osittain sulettua ja seuraavana yönä puolestaan uudelleen jäädyttyä, oli maanantainen matka pyörällä töihin riittävän jännittävä. Autotiet oli sen sijaan luonnollisesti aurattu ja jenkkiläisittäin kemikaaleilla huolella sulaksi myrkytetty.

Ainahan ei tietysti tarvitse olla itsepäinen juntti ja olisin periaatteesa tietysti voinut harkita meneväni ensimmäistä kertaa autolla töihin, mutta kun ei yksinkertaisesti pystynyt. Auto nimittäin haettiin viime viikolla.

Kuskille kuittaus, avaimet käteen ja auto lähti Nykiä kohti rahdattavaksi siellä laivaan ja Suomea kohden. Outo tunne, mutta pakkohan se oli luottaa, että auto päätyy oikeaan osoitteeseen itärajan sijasta. Sinne kuskin aksentti nimittäin viittasi.