Osa porukasta on valitellut, että edellinen kirjoitus ei heillä näy. Ja osa taas ei valita. En tiedä mistä näkyvyysongelmat johtuvat, ehkä joillakin voi olla joku sensuuritoiminto päällä. Pomo ei esimerkiksi tykkää, että työpäivän aikana katsotaan jotain hävyttömyyksiä. Mulla oli edellisessä kirjoituksessa kuvaus, jossa kaksi naista auttoi mua vaihtamaan kumen, joten se hyvinkin olla liian räävitön. Mene ja tiedä, eli mene ja kysy pomolta. Tai vaimolta.
Aiheesta toiseen, pomo kyseli multa, kun tulin aikoinaan tänne, että millä aion kulkea työmatkat. Pyörällä ehdottelin, ja jos sää on ihan ahterista, niin bussilla. No, se otti sitten tavaksi kysellä huonomman sään sattuessa, että millä kulkuvälineellä tulin. Ja minä puolestani olen ottanut tavaksi vastata, että pyörällä, kun sää oli ihan siedettävä. Tietysti siitä tuli sitten henkien kamppailu eli töihin tuli tultava pyörällä, vaikka sää oli kuinka ahterista tahansa. Ja vaikka pyörää piti pahimmillaan repiä läpi kinosten.
No, nyt kun on tullut todistettua, että suomalaiset ovat urheansitkeää kansaa eli itsepäisiä typeryksiä, oli aika heittää yllärikortti ja ostaa auto. Tänään otin ansaitun vapaapäivän - kevään ainoan vapaapäivän missasin menemällä tietämättömänä töihin - ja ostin tämän:
Kaara on siis Vokkarin Sporwagon Jetta vuosimallia 2009. Joku voi tietysti kysyä, että tarvitseeko esim. Kuopio-Oulu välille, joka on 99-prosenttisesti suoraa tietä, mutkiin hyvin taittuvaa sporttialustaa. Samoin voi kysyä, että onko tohtori Mursu unohtanut tyystin suomalaisen ilmaston ja hommaa lämpimiin maihin sopivan valkoisen pirssin. Näille kyynikoille vastaus on, että a) totta kai ja b) vain osittain.
Todellisuudessa vaihtoehtoja oli tasan yksi eli vaihtoehdot olivat a) ota tai b) jätä. Täällä ei ihmiset paljon farmareista perusta, kun paljon kätevämpää on ostaa vaimolle toinen auto tai pick-up, jos tarvitsee kuskata isoja määriä tavaraa. Kaljaa esimerkiksi.
Auto nököttää talonyhtiön parkkipaikalla, jonka kuukausihinnasta kävin tänään talonyhtiön konttorista kyselemässä. Kaveri totes, että yleensä vuokra maksetaan kekseissä. Mielellään suklaakekseissä. Määrästä ei ollut puhetta ja täytyy toimittaa tämä huomenna toimiston sedille ja tytöille. Luulen, että määrä vastaa suunnilleen kuukauden vuokraa, mutta tarkemmat tieteelliset laskelmat täytyy tehdä myöhemmin. En halua, että palattuani Suomeen minulta tullaan karhuamaan kolmea keksiä...
Kulunut viikonloppu tuli vietettyä vaihteeksi tiukasti pyöräilyn parissa. Paikallisen Flanders pyöräilyseurani yksi puuhamiehistä, Jim, väsäsi viikonlopun kestävän kevätleirin Lanesborossa, Minnesota osavaltion eteläosissa. Lanesboro on kauniissa jokilaaksossa sijaitseva, idyllinen pikkukylä, jossa aika näyttää pysähtyneen.
Asukkaita on joku parisataa, sisältäen ehkä jopa yhden sarjamurhaajan.
Majoittauduimme vaatimattomasti 25 hengen, vuosi sitten valmistuneeseen luksusmökkiin.
Viimeisen päälle oli kaikki muukin, sillä Jim oli suunnitellut kaiken valmiiksi. Reitit oli kartoitettu, aikataulutettu ja autolla etukäteen ajettu. Lisäksi lenkeillä oli mukana huoltoauto, joka oli varaosien lisäksi ahdettu täyteen ruokaa ja juomaa. Nälkiintymisen vaaraa ei muutenkaan reissulla ollut. Parin kuskin vaimot laativat ruokalistat ja valmistivat kaikki ruoat. Ei ollut kovin ikävä herätä aamuisin voissa paistettujen mustikkapannukakkujen ja kahvin tuoksuun tai tulla lenkiltä suoraan ruokapöytään. Viikonlopun leiri olisi mun puolesta voinut venyttää vaikka parin kuukauden mittaiseksi. Ja koko lysti maksoi sellaiset 70 euroa.
Ensimmäinen lenkki ajettiin perjantaina ja se oli sellainen perinteinen kevätlenkki, suunnitellaan että ajetaan rauhallisesti maisemista nauttien eli käytännössä siis täysiä. Maltilla ajettiin 10 minuuttia, jonka jälkeen joku keksi ajatuksen ajaa täysillä lähimmän nyppylän päälle.
Maantielenkki oli mulle kevään ensimmäinen ja tuntemus mäen päällä perinteinen – kuolema tulee ja toivon mukaan mahdollisimman nopeasti. Eikä lenkki siitä juuri fiksummaksi muuttunut. Kovassa tuulessa ajettiin kovaa ja mäet täysiä. Kevään sykemaksimitkin tuli mäessä haettua, syke takoi pisimmän, noin 1,5 mäen päällä lukemaa 198. Maksimisyke on noin 203 eli suomennettuna tuntemus ei juuri kidutuskuolemasta eronnut. Mäen päällä en tietysti ollut ensimmäisenä vaan koko 25 porukan pesi osavaltion yksi suurimmista nuorista lahjakkuuksista. Ja kaveri täytti juuri 16 vuotta.
Noin 90 kilometrin lenkillä pidettiin pari taukoakin, pakon edessä tosin sillä porukkaan sattui 7 rengasrikkoa. Yhdeltä pätkältä oli joku käynyt koeajon varastamassa asfaltin ja hiekkatiellä renkaita vaihtoi yhtä aikaa parhaimmillaan 3 kaveria. Itse olin rengasrikosta huolimatta onnekkaimpia, mun renkaavaihtoa auttoi 2 seuran naiskuskia, kun muut äijät ähersivät yksinään.
Lauantaina oli tiedossa sitä samaa, mutta matka tuplattiin. Mittari näytti 6 tunnin ajon jälkeen 180 kilometriä ja olo oli sen mukainen. Porukka halusi ajaa koko rahan edestä, koska lauantaiyöksi ja sunnuntaiksi luvattiin ukkosmyrskyä ja tornadoja. Rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että vaikka välillä vedettiin urku auki, niin mäen päällä porukka koottiin takaisin kasaan eli hitaimpia odoteltiin tunnollisesti. Tai odotettiin, koska Jim olisi muuten pöllyttänyt meitä pitkin pientareita. Rengasrikoilta tällä kertaa vältyttiin ja ongelmana olivat lähinnä alueella asuvien Amishien pillaantuvat hevosvankkurit ja pihoilta perään ampuvat koirat. Päivän aikana opittiin, että Amishien hevospelit pitää ohittaa ryömimällä ja koirat saa kuriin kovalla yhteiskarjumisella.
Mökille raahauduttaessa sunnuntain mahdolliset ajelut eivät paljoa kiinnostaneet, vaan enemmän ajatukset olivat ruoassa ja kylmässä kaljassa. Eikä ruoan puolesta ollut nytkään valittamista, vaan meitä odotti riittävän iso lasti lasagnea ja suklaa-maapähkinäkakkua. Pari kaljaa piti huolen siitä, että vaikka yöllä oli myrsky, niin siitä ei ole minkäänlaista havaintoa.
Aamu valkeni ennakko-odotusten vastaisesti lämpimänä ja aurinkoisena, ja kun runsaan aamupalan kalorit oli saatava jotenkin taltutettua, niin kipeytyneestä ahterista huolimatta pyörän päälle piti taas vääntäytyä. Viimeinen lenkki ajeltiin leppoisasti kaunista jokirantaa ja sitten olikin pakko suunnata takaisin Minneapolikseen.
Näin lopuksi muutama ammattia sivuavaa loppulausetta. Ruoan suhteen tällaisten reissujen kantava ajatus on, että pitkien ja kovien lenkkien jälkeen voi syödä ihan mitä tahansa herkkuja tahansa. Ja tätä ohjenuoraa noudatettiin kirjaimellisesti ja alla lyhyt esittely kuivamuonakaapin ruokaympyrään.
Ja kovin pitkälle ei tulomatkalla muuten päästy ennen ensimmäistä pysähdystä. Kun noin 1,5 kilometrin ajon jälkeen joku äkkäsi kylän pyöräilyhenkisen kahvilan, oli aika pitää pitää ensimmäinen kahvitauko.
Blogin aktiivisuudesta voi päätellä mitä kaikkea tässä viime aikoina on tapahtunut - hyvin vähän tai vielä vähemmän. Koko talvi on oikeastaan ollut sellaista perusrämpimistä ja värjöittelyä. Jos viime talvena tuntui, että säät oli jatkuvasti täällä hienoja ja talvi oli lyhyt, niin tämä talvi on ollut paljon takkuisempi. Aurinkoa ei ole paljon näkynyt ja on ollut joko kylmää ja tuulista tai sitten lumisateista ja tuulista. Ahterista joka tapauksessa.
Nyt talvi alkaa täällä olla pikku hiljaa paketissa ja on aika aktivoitua. Myös tämän blogin kanssa. Koska ja kerta juttuja ei paljoa ole, niin revitään sitten nyhjää tyhjästä. Kuten ehkä tiedätte on Amerikan ihmemaa kärsinyt pitkän aikaa lamasta. Tämä on näkynyt mm. työmatkan varrella olevien yritysten vaihtuvuutena. Pari mielenkiintoista uutta yritystä on ilmaantunut vanhojen, laman alle niianneiden alle. Matkan varrella sijainneen kuljetusfirman tilojen yhteen on ilmestynyt mm. tällainen uutuutta uhkuva ja elinvoimaisen näköinen yritys.
Ai mikä firma? Juu, en minäkään sitä ihan heti huomannut, vaan luulin, että tontin päässä on ainaostaan rojua ja juoppomaja. Eräänä päivänä aamuna silmäpussien turvotus oli kuitenkin vähäisempää ja silloin huomasin.
Se ei ollutkaan roskaa ja moskaa vaan kukoistava kanatarha. Voi olla, että tarha oli perustettu jo aikaisemmin, mutta kanat oli aikaisemmin sen verran huurussa, että en ollut niitä bongannut. Mahtava esimerkki siitä, että pienellä panoksella pääsee hyvin liikkeelle, jos vain vähän viitsiin. Ja lopulta varsin kätevää. Esim. rakennuksen päädyssä on niin paljon roskaa ja jätteitä, että kanoja ei paljoa ensimmäisen kuukauden aikana tarvitse ruokkia. Ja mainostakaan ei tarvitse, kun kotiinpalaavat väsyneet ja nälkäiset työmatkalaiset eivät voi vastustaa tämän lähiluomutilan tarjontaa. Kanaltä nirri pois, marinoitumaan tarakalle ja mamma on kotona tuoreesta lihasta varmasti tyytyväinen.
Toinen, koirien päiväkoti Fun City Dogs, perustettiin samoihin aikoihin 25 metrin päähän kanatarhasta. Koirille tarkoitetut puitteet ja virikkeet voivat näyttää hoitolan pihalla ensisilmäyksellä niukahkoilta...
...mutta ei pidä vetää liian hätäisiä johtopäätöksiä, sillä omistajat ovat miettiineet asiaa enemmän kuin huolella. Pienellä budjetilla voi nimittäin helposti taata lemmikkien viihtyvyyden. He ovat hommanneet joka kodin viihdekeskuksen, joka takaa rattoisan viihtyvyyden kotona ja sama logiikka pätee varmasti myös lemmikkeihin.
Jos katsotte kuvaa tarkemmin ja lopetatte sen siunailun, niin huomaatte, että pihalta löytyy joka kodin viihtyvyyden takaaja eli grilli. En usko, että sen enempää virikkeitä lemmikeille voi vaatia. Tai ehkä kaapillinen kylmää huurteista kruunaisi tämän selvästi elinvoimaisen koirahoitolan.
Mulla alkaa apurahat pikku hiljaa loppua, joten olen itsekin joutunut miettimään, että miten jatkossa selviän. Budjetti on olematon, mutta yrittää käyttää hyväkseni jo olemassa olevia resursseja, vanhaa reppua ja sen pohjalle sutraantuneita eväitä. Nyt pitää vaan alkaa jatkojalostamaan ideaa. Paljonkohan esimerkiksi yliopiston koe-eläintarha maksaisi vähän käytetyistä koe-eläimistä?
Kuten yleensä, joulu livahti ohi vauhdilla. Ehkä juuri siitä syystä on pakko palata vielä ruotimaan joulukuvioita. Tänä vuonna päätin viettää joulun Suomessa. Maksoi mitä maksoi. Edellinen joulu tuli vietettyä täällä Jenkeissä yksin ja pitkälti itseaiheutetussa vatsataudissa eli ruokamyrkytystä potien. Jeps, ei pullantekoteoriatieteen tohtorin tutkinnolla voinut sitten olla yhtään viisaampi sen suhteen, että kala ei haise pahalle ihan huvikseen...
Reissuun lähtiessä olo oli aika epävarma perille pääsemisen suhteen - jäänkö matkalle vai jo lähtöpisteeseen. Euroopan kentillä koneet ja matkatavarat nökötti tiukasti lumessa ja ihmiset terminaaleissa. Itselläni lennot oli Pariisin kautta ja patonkimaassa on tunnetusti tapa nostaa kädet pystyyn kauan ennen kuin edes on ehditty ehdotella antautumista. Ei näyttänyt kovin lupaavalta.
Paljon parempi tilanne ei ollut täälläkään, koneet oli monta tuntia myöhässä. Vaikka paikallisten jos keiden luulis osaisi varautuvan lumentuloon. Aneeminen aasinsilta lumeen liittyen - alla oleva kuva on jenkkifutisjoukkueen Viikiinkien areenasta, jonka katto romati kun täällä tuli joulun alla se 45 cm lunta vuorokauden aikana.
Takaisin lentomatkailuun. Myöhästyneen lähdön takia Pariisin 3 tunnin vaihtoaika supistui alle tuntiin. Suomeksi tämä tarkoitti siis juoksemista. Hyvä intervallitreeni tuli vedettyä, mutta lopulta olisin ehtinyt vaikka konttaamalla. Kone oli ennakkoilmoitusten vastaisesti lopulta kuitenkin pari tuntia myöhässä. Myöhässä oli myös viimeinen Hki-Oulu kone, mutta eniten myöhässä olivat kuitenkin kalsarit. Matkatavarat joululahjoineen saapuivat heti 6 päivää Suomeen saapumisen jälkeen. Ei tietysti paljon kannata valittaa, moni vietti tunnelmallisen joulun lentokentillä. Ja onneksi lähipiiristä löytyy samanmittaisia pygmejä, joilta sai kalsareita lainaan.
Ja kun Suomessa on joulun aikaan tunnestusti valoisaa, niin oli lopulta ihan sama, että minkämoisissa rynttysissä sitä toikkaroi. Eikä aurinkolasien uupuminen ollut ihan kauhea katastrofi.
Kuvassa on tunnistamattomia ihmisiä ja näkymättömiä maisemia. No joo, myönnetään, että oli joulun tienoolla komeitakin kelejä. Jos vain ehti kömpiä pihalle sinä lyhyenä aikana kun oli valoisaa. Tämä otos on otettu Oulun edustalta. Merenrantamaisema on täällä 98-prosenttisesti tätä - risukkoa ja pusikkoa.
Kaunein päivä taisi sattua, kun olin matkaamassa joulun jälkeen Kuopioon. Piti kyllä mennä käymään jo ennen joulua, mutta en uskaltanut mennä moikkaamaan kummipoikaa ennen kuin joululahjat olivat saapuneet matkatavaroiden mukana.
Kaunista mutta kylymää, Pulukkila-Iisalami välillä meni -30 raja rikki. Onneksi veljen lainaama (tattis), hieman kulunut Ooppeli, pysyi kuitenkin kasassa. Ennen Kuopio-reissua joulu tuli vietettyä Oulussa perinteisin menoin. Tarjolla oli paljon hyvää ruokaa ja seuraa. Jossain vaiheessa pukkikin ehti pistäytyä jakamassa lahjat ja rallattamassa juhlakansaa.
Outo pukki ulkonäöltää käytökseltään kieltämättä kyllä oli, mutta ihan selviltä päin. Ai että mistä tiedän? No, tiedänpähän vain. Näitä joulujuttuja... Takana näkyvästä kuusesta tuli mieleen, että seuraavaksi voisin virallisesti julkistaa kokeimman joulukuusen -kilpailun voittajan. Kisan voittaja ei siis ole takana näkyvä muovinen kuusi-imitaatio...
...eikä todellakaan ylläoleva Mall of American koristeilla mykistetty muovikuusi-kauhukaksikko...
...vaan tämä koruttoman pelkistetty ja sinkkiämpäriin sommiteltu soma kuusen tynkä. Kuusi muistuttaa elävästi hieman karummista ajoista, jolloin ihan kaikkeen ei ollut varaa. Kahden auton sijasta oli tyydyttävä yhteen ja kultakello oli ostettava ilman smaragdeja... Kuusi-kilpailun voittajille toimitetaan palkinto kunhan keksitään ja keretään, varmaan jotain kuusen hengen mukaista eli niukkaa ja karua.
Uusi vuosi jää tällä kertaa raportoimatta kun nyt loppuu akut koneesta ja kirjoittajasta eli on aika kiittää kuluneesta vuodesta ja toivotella parempaa tulevaa.
Kuva-arvoitus ilman sen enempiä lämmittelyitä: Mistä kuva on otettu? Jos ei heti kaikki lamput välähdä...
... niin helpotetaanpa hieman. Nyt pitäisi alkaa hahmottua...
...mutta jos silmä- tai aivorähmä estää oikean vastauksen muotoilun, niin paljastetaan vastaus.
Kyseessä on siis mun ikkuna. Jäinen sellainen siis. Ihan älyttömästi täällä ei satsata noiden ikkunoiden eristämiseen. Energia kun on halpaa, niin miksi vaivautua. Köyhät voi hakea, jos lämpöhukka harmittaa, kaupasta elmu-kelmua jolla tiivistää ikkuna. Niin, mulla on ilman muuta kelmutettu ikkuna. Toi ei siis fuskaa kovinkaan pahasti.
Viime perjantaina täällä tuli lunta vuorokauden sisällä 17.5 tuumaa eli reilut 40 cm. Ja se on riittävä määrä ainakin siihen, että koko kaupunki oli jumissa.
Määrä taisi olla 8. suurin 24-tunnin sisällä satanut määrä Minneapoliksessa. Ei mikään ennätyssade, mutta Suomessa määrällä oltaisiin tilastoissa aika korkealla. Korkein mitattu vuorokausisaldo on kilpisjärvellä 1981 mitattu 48 cm.
Hyvin tyypillistä täkäläiselle säälle on, että jos sataa, niin sitten sataa. Ja jos ei sada, niin sitten ei todellakaan sada. Lumimyräkän jälkeen taivas oli kirkas, mutta lämpötila puolestaan romahti noin -20 celsiukseen. Ja putsaamaton lumi jämähti kunnolla paikailleen.
Maanantai-aamuna olisi pitänyt kömpiä töihin, mutta kun pyöräteillä oli edelleen se 40-50 jäätynyttä lunta totesin, että voisin ehkä tunnin räpiköimisen jättää väliin. Tietysti olisi voinut saikkailla liikenteen seassa osittain auratuilla teilla. Ihan älyttömästi ei kuitenkaan löydy luottoa kesärenkailla liukastelevien paikallisten ajotaitoihin. Nastarenkaathan täällä on kielletty jo 80-luvun puolivälissä.
Auts, aika pitkä pätkä on kulunut siitä, kun olen viimeksi jaksanut kuulumisia päivitellä. Nyt on aika (yrittää) korjata tilanne ja laittaa pikakatsaus syksyn kuulumisista. Sen sanon suoraan, että mitään ihmeempää ei ole luvassa ja sitä kuvastaa hyvin tämä harvahko päivitysväli. En edes muista, että mitä sitä on tullut tehtyä, mutta toivon mukaan kameran muistiin on tallentunut jotain raportoinnin arvoista.
Jaaha, jossain vaiheessa, olisko ollut elo-syyskuun vaihteessa Minnesota Fair -tapahtuma. Suomeksi nuo oli siis messut. Tai oikeastaan lähes täysin roskaruoan ahtamisen keskittyvät karkelot. Suomessa messutarjonta on ehkä 75% itse messuasiaa ja loput 25% ruokaa. Täällä ruoan osuus on vähintään 95%. Sen lisäksi esillä oli Minnesotan lihavin karju ja pari muuten vaan pulskeaa elikkoa. Tuosta päätellen, messut olivat teemaltaan ehkä maatalousmessut, ja tarkemmin karjanlihotusmessut.
Teemasta innostuneena porukkaa oli ihan hyvin paikalla. Parin viikon aikana kävijöitä oli yhteensä lähes 1,5 miljoonaa. Ja tosiaan aika nopeasti selväksi tuli, että porukka ei tullut katsomaan sitä karjua vaan syömään. Se oli selvää, että tarjonta oli mahdollisimman epäterveellistä. Jostain syystä teemana oli lisäksi se, että kaikki ruoat oli tungettu tikkuun. Sen tarkempaa perustelua en tiedä, mutta amerikkalaisten mielestä se oli kuitenkin ihan mahtava idea eli awesome. Alla esim. 12 tuuman hodari tikulla lävistettynä ja mittatikulla tieteellisesti mitattuna.
Tikkuun oli tungettu helposti myös jäätelöt, maissit, mutta myös hieman haastellisemmatkin ruoat kuten pizzat ja oluet. En tiedä mistä puusta tikku oli veistetty, mutta varmasti jostain kalliista, koska hinnat oli 2-3 normaalia hinnakkaampia. Tai sitten karmivat hinnat selitti se, että sen oluen tikkuun ähertäminen kesti tolkuttoman kauan.
Amerikkalaiseen tyyliin arvontapalkinnot oli muuten sen verran isoja, että ei tarvinnut arpoa, että oliko voittanut todella jotain voittanut. Kaveri oli selvästi onnellinen voittaja. Tosin hikinen sellainen, sillä messujen aikana lämpötila oli jotain 30 astetta.
Kuten totesin, messuilla oli nähtävänä Minnesotan lihavin karju ja Miss-Meijeri. En sitten tiedä, että kumpi oli hehkeämpi, kun Miss-Meijeristä en nähnyt kuin vilauksen. Voista tehdyn muotokuvan perusteella kaunotar oli kalpeahko. Pettymys oli myös se, että meijereiden vetomittoja ei ollut tarjolla.
Karju puolestaan oli sen sijaan selvästi hyvillä mitoilla varustettu.
Messujen lisäksi kävin syksyllä pyörähtämässä parissa pyöräkisassa, mutta myös yhdessä juoksukisassa. Halloween-viikonloppuna järjestettiin Moster Dash juoksutapahtuma, johon iso osa porukasta somistautui teeman mukaisesti. Lönköttelin mm. ihmenaisen, sutenöörin ja parin ruumiin kanssa. Yhdelle ruumiille tuli kuitenkin noutaja, ja ihmenaisenkin supervoimat hyytyi ennen maalia.
Itse vältin pukeutumisruljanssin kätevästi sillä, että osallistuin naisten-sarjaan. Olin siis karvainen nainen tai jotain. Naistensarjassa pärjäsin lopulta ihan hyvin, mutta en onneksi päässyt ihan palkinnoille, sillä jenkeillä olisi todennäköisesti siinä vaiheessa loppunut huumori. Osallistumismitalin joka tapauksessa pokkasin ja se oli kyllä hienompi kuin yhdessäkään aikaisemmassa tapahtumassa.
