Vaihteeksi asiaa

Nyt loppui itsekseen kilometrien pyörällä jyystäminen. Liityin viikonloppuna pyöräilyseuraan, joka on nimeltään Minneapolis Bicycle Racing Club (MBRC). Selitän seurasta myöhemmin, mutta kiinnostuneet voivat käydä kurkkaamassa seuran pääsponsorin, Flandersin pyöräliikkeen sivut.

http://www.flandersbros.com/

Nokkelimmat varmaan päättelevät, että seuran rättien ja lumppujen värityksellä oli oma vaikutuksensa seuran valintaan. Jeps, vaikuttihan se. Toinen isoimmista seuroista olisi tarjonnut vihreää ja keltaista. Värin sijasta eniten vaikutti kuitenkin se, että Flandersin liike sijaitsee noin kolmen minuutin kävelymatkan päässä kämpästäni. Ja ennen kaikkea se, että seuran porukka vaikutti leppoisalta.


Viikko sitten kävin ajamassa parin seuran kaverin kanssa ja sen kokemuksen perusteella liityin siis seuraan ja suuntasin viime sunnuntaina varsinaiselle seuran yhteislenkille. Porukkaa seurassa on sen verran, että sitä riitää useampaan lähtöön. Osa porukasta starttasi jo klo 7 aamulla, mutta onneksi tarjolla oli vähän inhimillisempikin lähtöaika eli klo 9. Maantiepyörällähän täällä on voinut ajaa jo lähes kuukauden, mutta yöllä lämpötila painuu edelleen usein pakkaselle, joten ihan satasella ei siitäkään syystä tuo klo seiskan startti oikein innostanut.

Lenkin teema on pitkä ja kova. Ja loppua kohden vauhti kiihtyy. Jos tippuu porukoista, niin välttämättä tippunutta ei odoteta. Meikäläisen oli siis parempi olla tippumatta, sillä lenkki suuntautui yleensä tienoille, joissa en ole aikaisemmin ajanut. Tippuessa pitkästä lenkistä voi tulla vielä entistäkin pidempi.

Aloitus oli lupaava. Ensimmäisen kun päästiin vastatuulipätkälle, kuului huuto, että uusi kaveri eteen. Täällä tuulee näköjään aika joko kovaa tai erittäin kovaa, eikä viime sunnuntai ollut poikkeus. Eihän siinä auttanut muu kuin mennä vetohommiin. Vaikka ei ollut mitään hajua, että mihin ollaan menossa. Pari kertaa vedin porukan harhaan ja pääsin sitten vähäksi aikaa vetohommista. Yksi kaveri kävi taputtamassa olalle ja toteamassa, että ihan hyvin Suomalainen jänis vetää. Totesin takaisin, että enemmänkin Suomalainen Mursu...

Ajeltiin sellaiset 4,5 tuntia leppoisia teitä keskellä kumpuilevan nättiä maaseutua. Sen tarkemmin en osaa reittiä määritellä, sillä aika pihalla olin lähes koko ajan, että missä oltiin. Pitää ottaa myöhemmin kamera mukaan ja räpsiä pari fotoa seudusta. Oikeastaan ainoastaan pikkukaupunki, Minnetonka, jäi paikoista mieleen, sillä siellä porukka painotti, että täällä Stop -merkki tarkoittaa oikeasti pysähtymistä. Pyöräilijöillekin räpsähtää kuulemma armotta sakko. Muualla se tarkoittaa enemmän tai vähemmän pysähtymistä. Ja jepareita täällä on väijyssä yllättävissäkin paikoissa.

Kilometreistä eikä vauhdesta ei ole myöskään hajua, sillä Polarin mittarin patterit on edelleen finaalissa. Laiskuuttaan en ole sitä jaksanut vaihdatuttaa, sillä mittari pitäisi lähettää jonnekin huoltoon. Riittävästi niitä kilometrejä joka tapauksessa tuli sillä pitsa uppos lenkin jälkeen ilman mitään ongelmia. Ja aika äkkiä piti turvautua porukoiden lähettämiin suklaisiin ja lakuihin. Suomessa omaksuttuja ravitsemusoppeja ei ole siis tullut hylättyä täälläkään.

Lenkki oli kyllä mukava kokemus. Porukka oli leppoisaa ja suurimman osan ajasta vauhti oli myös leppoisaa. Ennakkovaroitusten mukaisesti loppua kohden vauhti kiihtyi, ainakin päätellen siitä, että viimeisten nyppylöiden päällä mukana oli enää pari kaveria. Onneksi itse pysyin myös, sillä palauttava harhailu kotiin ei olisi välttämättä innostanut.

Joo, kuvien puolesta vähän aneeminen tilitys tällä kertaa. Pitää yrittää räpsiä lisää noita fotoja. Sen verran hokit oon ton lenkin jäljiltä, että vois tehdä välillä vaikka jotain muuta. Hommasin liput keskiviikon Minnesota Wild vs. Chicago Blackhawks peliin, joten seuraava raportti vaikka sitten sen jälkeen. Terkkuja vaan sinne Suomeen, yrittäkään jollain keinoa sulattaa ne lumet - eihän tuossa talven kestossa ole mitään tolkkua.

Mahoton hakkeri

En antanut äsköisten atk-ongemien lamauttaa tätä kuvien tyrkyttämismissiota. Päätin ottaa käyttöön kaikki osaamani atk-ongelmia ratkovat aseet. Näitä ovat ensinnäkin kiroilu ja koneen uudelleenkäynnistys. Jos tämä ei toimi, kokeilen kokeilen seuraavaksi voimakasta kiroilua ja napakkaa iskua suoraan kovalevyyn. Jos vielä tämänkin jälkeen kone takkuilee, kokeilen samaa, mutta käyttäen erittäin voimallista kiroilua ja nyrkin sijasta jalkaa.

Näköjään kiroilu tai uudelleenkäynnistys ratkaisi ongelman ja pääsin taas projektin kimppuun. Todennäköisesti se oli tuon kiroilun ansiota. Ja huomatkaa, että kiroilu pitää suorittaa sillä kielellä, millä koneen käyttöjärjestelmä toimii, sillä eihän se muuten sitä ymmärrä.

No nyt siis taas asiaan ja lisää kuvia ilman turhia löpinöitä:


Yllä kirkko, jonka pihalla mökötin, kun odotin, että pääsisin sisälleen hotelliin. Niiden piti tarkastaa mun rikostausta, sukupuoli tai jotain.




Yllä San Francisco jostain pusikosta nähtynä.



Yllä sillan oranssiksi maalaamisen keksinyt mies tai jotain.



Yllä sillasta puuttuva osa tai jotain. Ei mulla muuta. Ei noita kuvia niin paljon ollutkaan, mutta edes jotain. Nyt menen syömään lisää lakua.

Sekalaista sälää

Tervehdys!

Pahoittelen jälleen tämän blogin hiljaiseloa, jolle löytyy toinen toistaan huonompia selityksiä. Yksi huono tekosyy on se, että olen kirjoitellut säännöllisesti (kerran viikossa) myös YLElle. Niille, jotka eivät ole entuudestaan tienneet, niin kyseinen viritelmä löytyy täältä:

http://yle.fi/alueet/savo/2009/11/minneapolis_kakkujen_kaupunki_1142085.html

En ole kehdannut sitä hirveästi mainostella, kun se on sellaista puolivirallisen jäykkää sanailua. Tänne saa sitten kirjoitella vähän rennommin. Jos siis vain jaksaisi. Tai ei tännekään ihan mitä tahansa voi kirjoitella, kun ainakin isä ja äiti tätä lukee. Ehkä ei muut, mutta hyvä jos edes he. Juu, terveisiä kotiin vaan.

Mulla on vino pino noita San Franciscon kuvia, joten voisi plätkiä niitä tänne lyhyiden saatesanojen kera. Eka kuva on hotellista. Joillakin, joilla löytyy rahaa yöpyvät täällä.


En siis minä, kun ei löydy kuin apurahoja. Minä ja Jykke majailtiin viereisessä hotellissa, joka oli paljon vaatimattomampi. Sen verran aneeminen oli, että ei tullut otettua edes kuvaa. Grasvenor Suites -hotellin ikkunasta näkymät olivat tällaiset.


Ei kovin häävit nekään, mutta eipä toisaalta paljoa haitannutkaan, kun piti ikkunaverhot kiinni... Ja eihän siellä hotellissa tule lomalla aikaa vietettyä, joten senkään suhteen ei kovin paljon järkeä ole sijoittaa hotelliin. Tai eihän se lomareissu ollut, vaan työreissu...

Siistimpi se meidän hotelli oli kuitenkin kuin Alcarazin saaren majoitustilat. Toisaalta kysehän on aina hinta-laatu -suhteesta. Jos tuo Royal Hotel Alcatrazin hintataso olisi todelle edullinen, niin voisihan tuota vaikka harkita.


Kovasti tuolle saarelle toivottavat ihan kaikki tervetulleiksi, jopa intiaanit, joten henkilökunta on varmasti todella ystävällistä...


Oikeastaan saarihan on oikea matkailijan paratiisi. Siellä voi puuhailla vaikka mitä. Voi katsella kun kukat kasvaa...


Tai seurata aina yhtä jännittävää ja tapahtumarikasta vapaapalokunnan toimintaa...



Hieno paloauto, vaikka välillä mietin, että mitä paloautolla tekee tai teki näin pienellä saarella...

Oisko ollut helpompaa ottaa vesi suoraa lammikosta? Tai jos tuo meri on vaikka kuivunut, niin sitten tästä sadevesiastiasta?


Tai vaikkapa näistä viihtyisän näköisistä suihkuista?

Ok, aika aneemisia aasinsiltoja kuvasta toiseen, mutta menkööt. Ja mitäpä se mulle kuuluu ja kyllähän palokunnalla pitää hienot paloautot aina olla. Mikäs palokunta muuten olisi?

Oho, nyt tää blogi alkoi tökkimään ja enempää näitä mestariotoksia en näköjään pysty lisäämään. Ehkä kökkösuodatin tukkeentui? Ja ehkä hyvä päättää tähän ja lähteä valmistautumaan lakun avulla huomiseen päivään. Huomenna ajattelin uskaltautua paikalliselle yhteislenkille. Mielenkiintoista nähdä missä vaiheessa tipun porukoista, heti vai vielä nopeammin. Päivittelen käänteitä myöhemmin, kunhan löydän ensin vain kotio.

San Francisco

En ole näköjään ollut kovin aktiivinen tän blogin kanssa. Ihan kokonaisen yhden aneemisen kirjoituksen olen saanut aikaiseksi koko helmikuun aikana. Ankara nootti siitä minulle. Pahoittelen ja yritän parantaa tapani.


Viime viikolla tuli heitettyä keikka San Franciscoon. Reissu oli enemmän tai vähemmän työreissu, päätelkää itse kumpaa tuli enemmän painotettua. Suomesta juonessa mukana oli myös Jykke. Muita kallis, parikymmentä tuntia matkustusta vaativa ja riittävän suuren aikaerosekaannuksen kehoon aiheuttava matka ei kiinnostanut. Siitä heille ankara nootti. Tässä.


Eikä Jykelläkään tuon matkustus mennyt ihan putkeen. Lennot olivat sen verran myöhässä, että Ciscoon herra tais tulla puoli vuorokautta myöhässä. Ja matkatavarat siitä sitten vielä vuorokauden myöhemmin. Mää pääsin helpommalla, hotelliin sisäänpääsyä piti tingata vain sellaiset 5 tuntia tai jotain.

Mitä sitten Ciscossa tuli hommailtua? Lähinnä ihmeteltyä. Ensimmäiseksi katujen järkyttävää jyrkkyyttä. Sen jälkeen muita pakollisia nähtävyyksiä ja kauppoihin häviävän rahanvirran nopeutta. Ja joissain välissä myöskin tieteellisen tutkimuksen edistymisen hitautta.


Kadut oli siis jyrkkiä tai vieläkin jyrkempiä. Sen verran jyrkkiä, että ensimmäisen juoksulenkin jälkeen kävin ostamassa uudet lenkkarit. Jyrkistä kaduista kuuluisin on Lombard.


Autojen jarrujen, mukaanlukien käsijarrujen, huoltoja ei välttämättä kannata täällä jättää kovin usein väliin. Mielellään jarrut ovat kutakuinkin pitävässä kunnossa myös näissä katuja rämistelevissä raitiovaunuissa tai matka jatkuu muuten alhaalla näkyvään Alcatrazin saarelle.


Tämän nokkelan aasinsillan avulla pääsemmekin Alcatraziin, jossa piti tietysti käydä vierailemassa. Työpäivän kustannuksella luonnollisesti. Tämä kuuluisa vankilasaari sijaitsee vain pari kilometriä San Franciscosta ja sinne pääsee kätevästi lautalla. Uimalla ei kuulemma niinkään. Voimakkaista merivirroista huolimatta kaikenkaikkiaan 34 vankia yritti pakoa saarelta, mutta todistettavasti kukaan ei päässyt rantautumaan Ciscon puolelle.

Saaren kuuluisimpia vankeja ovat olleet ainakin mafiapomo Al Capone, joku lintumies, varmaan joku luonnonsuojelija tai jotain. Ja sitten tietysti Clint Eastwood, josta tuli vapauduttuaan aika kuuluisa näyttelijä. Näin muistelisin, että saaren historiaa esittelevässä korvalapuilla kuunneltavassa nauhoitteessa taidettiin kertoa. Ehkä. En osaa ihan varmasti sanoa, koska se nauhoite oli englanniksi. Ja mää osaan vaan amerikkaa.

Rantakivillä kuulemma loikoilee yleensä kuulemma hylkeitä, mutta tällä kertaa niitä ei näkynyt. Ehkä tämä johtui siitä, että rannan oli valloitanut peloittavan näköinen, suomalaissyntyinen uljas merinorsu eli Mursu.

Yhtenä (työ)päivänä käytiin katsomassa Jyken kanssa Golden Gate. Pikku krapulassa ylös-alas sahaava ja jatkuvasti jarrutteleva ja kiihdyttelevä taksikyyti pisti aineenvaihdunnan liikkeelle. Ainakin naaman hikoilusta päätellen. Ai miten työpäivän päätteeksi päädyttin baariin? Helposti, seurattiin vain muita tutkijoita.


Ja ettei tulisi ihan väärä kuva, niin kyllähän siellä ihan hulluna tehtiin myös töitä. Katsokaa vaikka itse. Todistusaineisto puhukoot puolestansa. Oltiin Jyken kanssa ihan täysin samaa mieltä siitä, että mikä on kyseisen tutkimuksen tärkein viesti.

Tuli ostettua hieman tuliaisiakin. Parit kengät, takki, 4 paitaa, ja sitä rataa. Ja ehkä viileimmän näköinen kahvimuki Alcatrazin saarelta. Ainoa huono puoli tuossa on, jos nyt oikein hakemalla hakee, niin se, että kahvia juodessa huulet palaa siihen kiinni.

City of Lakes Loppet ja jotain muuta

Ei mitään isompaa raportoitavaa ole, mutta jotain turinoinnin aihetta kuitenkin. Viikonloppuna tuossa viereisillä lammikoilla järjestettiin talvirieha - City of Lakes Loppet. Kyseisissä karkeloissa oli tarjolla kaikenmoisia talviaktiviteetteja lumiveistelystä kuutamokävelyyn.

Ja tietysti väkisin-hiihtokilpailu, joka kantoi muuten Finn-Sisu -nimeä. Sen tarkempia sukujuuria en muistanut selvitellä. Joku viereisessä St. Paulin -kaupunnissa sijaitseva hiihtoon erikoistunut pulju se joka tapauksessa on. Varmaan jotain suomalaisia sukujuuria liikkeen omistajilla, koska lafkan pipoissa oli Suomen lippu. Tosin niistä löytyi myös Norskien ja Svedujen lippu. Pitää piipahtaa joku kerta kun kylille satun.

Harmittaa kun tuli bongattua tapahtuma liian myöhään, tarjolla olisi ollut nimittäin jäällä järjestty pyöräkilpailu. Olin vakaasti lähdössä avaamaan kisakauden, mutta aamulla vetäessäni vermeitä niskaan huomasin tapahtuman nettisivuilta, että lauantaina järjestettyyn kisaan olisi pitänyt ilmoittautua jo keskiviikkona. Damn, ei auttanut muu kuin tyytyä sitten katsojan rooliin. Ehkä hyvä niin - säästyipä itsensä nöyryytys keväämmälle.


Ihan hauskannäköisen syheröradan olivat järjestäjät saaneet väsättyä. Rata oli vedetty pääosin jäälle, joten tiukat kurvit ja tietysti liukkaus asettivat oman haasteensa. Ehkä se oli juuri tarkoitus - riitti katsojille enemmän viihdykettä. Porukkaa oli ihan kiitettävästi seuraamassa ja ennen kaikkea kannustus oli vähän eri-innokasta kuin kotona härmässä.



Ylläoleva äijä pokkasi ykköspokaalin ja tuntui olevan muutenkin joku paikallinen kuuluisuus. Eikä haastattelusta päätellen mikään turhan vaatimaton. Parhaan asun -palkinnon pokkasi smurffi-puvussaan kuitenkin seuraava herrasmies. Jätkät, eikö tuommoista vois viritellä myös Kuopion Pyöräilyseuran asuksi. Ehkä joku sammakkoasu tai jotain. Sais porukka edes vähän viihdykettä, kun kuskit tuntuu olevan vähän sitä mitä sattuu.



Naisiakin oli yllättävän paljon. Osa oli selvästi urheilijoita ja osa ei ehkä niin kovin paljon urhelleita. Hyvin tankanneita kuitenkin. Nöyrimmät pahoittelut, jos loukkaan jotain. Puolustuksekseni sanottakoon, että heitä kannustin eniten. Ei tosin auttanut paljoa, joku luikku kisan voitti.


Ja lumiveistoskisan voitti tämä, mutta sen tekijä ei kyllä poseeraa sen vieressä. Voittajan sijaan joku talviriehaan osallistunut arktinen eläin...


Johkin piti sitten osallistua, jos ei pyöräkisaan niin sitten kuutamokävelyyn. Kieltämättä ihan hienonäköiseksi olivat saaneet järven somistettua. Jäällä oli vähintaan tuhansia jäälyhtyjä.

Tapahtumaan kuului myös tulen kanssa kikkailua. Pari performanssitaiteilijaa heilutteli palavia naruja. Pimeässä sekin oli oikein hienon näköistä, mutta esityksen vaikuttavin osuus oli ehdottomasti toisen esittäjän parran kärventyminen.


Eipä tällä(kään) kertaa tämän ihmeempää. Säät ovat pitkä aikaa olleet joko vetiset tai sitten kylmät, mutta nyt vihdoin pääsi ajamaan pyörällä pitkän lenkin pihalla. Ajoin lenkin Martikaisen Tommin oppien mukaisesti, eli ilman mitään mittareita tai kelloja. Tommin pitkä lenkki noudattelee yksinkertaista kaavaa - lähdet valoisan aikaan ja tulet takaisin sitten kun aurinko laskee. Keskikesällä lenkistä tulee ainakin riittävän pitkä.


Mulla mittareiden puuttumiselle oli se, että sykemittarista loppui patteri 15 min ajelun jälkeen ja sitten piti vetää pitkän lenkin pituus perstuntumalla. Sitten kun sopivasti omaa huonon suuntavaiston, niin eksymiset lisäävät automaattisesti lenkin pituutta. Hauska oli pysähtyä välillä kyselemään ohikulkijoilta, että paljonkohan kello on ja missähän päin muuten mahtaa olla Minneapolis...

Kuinka monta kierrosta?

Joo, tais loppua kuin leikaten tuo edellinen setti, kun urvahdin kesken kirjoittamisen. Ehkä palaan tuohon Bostoniin vielä, jos jotain raportoitavaa palailee mieleen. Nyt kuitenkin ihan toiseen asiaan, nimittäin pyöriin. Sain tuossa hiljattain vihdoin uuden maasturin eli Spessun Epicin. Jeps, kolmas pyörä kolmessa kuukaudessa, ei paha tahti. Niin ne apurahat saa juoksemaan, muutenhan täällä joutuu lusimaan ikuisuuksia. Tarkemmat speksit myöhemmin, mutta tässä fiilistelykuva nro 1:

Parit tyypityksetkin olen ehtinyt ottaa. Kävin mm. paikallisessa ulkoilumestassa (Theodore Wirth), josta löytyi 15-20 min edestä pyöräilyyn tarkoitettuja polkuja. Ei paljon, mutta määrä korvasi onneksi laadun. Kurvikasta ja pikkunyppylää sisältävää syheröä. Noi oli siis nimenomaan tarkoitettu vain ja ainoastaan pyöräilyyn, joten ei tarvinnut pelätä, että mutkan takaa tulisi joku urpo vastaan lumikengillä. Tai tietysti tulihan sieltä, mutta vain yksi. Rään niiskuttamisen keskeltä yritin keksiä sille jotain nokkelaa, mutta en saanut aikaiseksi kuin jotain onnetonta mongerrusta. Ja tähän väliin foto nro 2:


No luukutin sitten innosta soikeana noita polkuja ja omasta mielestä vauhti oli kovaa. Tämä vaikutelma vahvistui, kun ajoin heittämällä jonkun kuskin kiinni haastavilla poluilla. Olo oli miehekäs, kunnes huomasin, että kuski oli keski-ikäinen nainen. Ja lenkkarit jalassa.

No, en antanut tämän masentaa, vaan jatkoin ajoa. Kohta huomasin, että saan kiinni 3 kuskia, jotka ovat selvästi uroksia. Yeah, olen kuitenkin kova kuski. Ajoin aikani ja jäin huohottamaan polun päähän. Lopulta ne 3 ohittamaani jätkää ajoi paikalle ja jäivät heittämään läppää. Jätkät kysyi, että montako kierrosta vedin. Sanoin, että kolme. Jätkät sanoi, että samoin. Tosin sanoivat heittäneensä edellisenä vähän enemmän kuin kolme kierrosta. Tajusin lopulta hajusta ja yleisestä habituksesta, että jätkät ajeli kauheessa kanuunassa. Oma esitys ei siis ollut kovin vakuuttava, ohitin poluilla ainoastaan yhden keski-ikäisen aloittelijan ja 3 kanuunakuskia...

Boston - muisti palailee pätkittäin

Jaaha, olisko se aika hieman tarkemmin raportoida noita Bostonin käänteitä? Tai siis perinteiseen tyyliin hieman liioitella kovin olemattomia tapahtumia? No, joka tapauksessa, jotain olis väännettävä ennen kuin vallan unohtuu. Tähän väliin heti kuva, joka ehkä liittyy jotenkin johonkin. No, kuva kaupungista. Kun kerran niitä tuli otettua, niin pitää sitten ripoitella sinne tänne. Kuva on otettu iltahämärällä Prudential Centeristä.



Kuten tuli jo aikaisemmin todettua, niin hieno reissu oli. Jotenkin se on heti rentouttavampaa, kun pääsee vähän kauemmas tutuista kuvioista. Olo oli Bostonin-keikan jälkeen levänneempi kuin joululoman jälkeen. Hyvä seura, hyvä (ja runsas) ruoka ja kaikinnpuolin rennot puitteet tekivät tehtävänsä.



Tää kuva puolestaan on räpsäisty heti hotellin pihalta. Meidän majapaikka oli hyvällä paikalla, joka oli puhtaasti Jyken ja Teijan ansiota. Itse olisi ottanut randomilla jonkun halvan luukun jostain ei-minkään keskeltä. Charlesmark Hotel oli siisti, mutta tyypilliseen jenkkityyliin aamiainen oli niukka. Jotain pientä oli tarjolla, mutta Suomi-mummojen tyyliin söimme lähinnä Suomesta raijattua ruisleipää. Ja jääkaapin puuttuessa, säilöimme eväitä kätevästi jäillä täytettyyn samppanja-ämpäriin.



Kuva ei liity tarinaan mitenkään, mutta möllöttäköön kuitenkin siinä. Kuva on öljyä ja muita liukasteita valmistavan firman logo, joka on koko Bostonin tunnus. Jeps, kaupungin ylpeys on siis kyltti.

Ja nyt kun niitä huonoja puolia alkoi kaivamaan, niin tuleehan niitä lisää mieleen. Nimittäin lämmitys. Jälleen tyypilliseen Jenkkityyliin lämmitys oli hoidettu äänekkään ilmastointilaitteen avulla. Mulla menee yleensä sen metelin kanssa hermot ja hermojen menetyksen lisäksi kipeytyy kurkku. Vedin iltaisin yleensä lämmöt kaakkoon, kunnes lämpömittari näytti jotain 24-25 lukemia. Yksinkertaiset ikkunat ja muut huokoiset rakenteet fuskaili sen verran, että pahimmillaan aamulla mittari näytti 14 astetta. Mahtavaa rakentamista Jenkit. Ja tämä hotelli oli juuri uuteen kuosiin kursittu.

Hotellin henkilökunta oli rennon tuttavallista. Ehkä ajoittain vähän liiankin. Yksi yö huoltomies änkäs avaimilla mun huoneeseen, kun olin jo nukkumassa. Kaveri räppäs valot päälle, säikähti ja yritti sen jälkeen anteeksipyyntöjä sönköttäen konkoilla saranapuolelta mahdollisimman pian ulos. Muita en sitten hotellihuoneeseen onnistunut houkuttelemaan eli ton lähemmäksi en lomaromanssia päässyt.

Hotellin lisäksi tutuksi tulivat lähinnä vaateliikkeet, ravintolat, metro ja Barnes and Noble kirjakauppa. Korttia tuli höylättyä ihan riittävästi ja viimeistään nyt tuli joulun vatsataudin aiheuttama energiavaje kompensoitua. Varsinkin, kun Jyken ja Teijan vaivalla raijaamat tuliaissuklaat tuli tuhottua jo Bostonissa.

Tajusin muuten Jyken ja Teijan ansiosta, että miten kirjakaupassa käyttäydytään; haetaan nippu lehtiä ja kirjoja, ja sen jälkeen suunnataan kahvilaan niitä pläräämään. Tai vaihtoehtoisesti asettaudutaan makuulle lattialle lukemaan, jos kahvi ei kiinnosta. Lähes joka aamu tulikin sitten vietettyä pari tuntia kirjakaupassa. Kerrassaan hieno ajanviettotapa.

Perinteinen Outlet-reissu tuli myös vedettyä ja sitä pohjustettiin riittävän runsaalla aamupalalla. Jykke ja Teija tutustutti mut 50-luvun henkiseen aamiaismestaan, josta ei nälkäisenä poistuttu.



Kulttuurituristia tuli sen verran leikittyä, että kävin FARTsissa eli Fine Museum of Arts -taidemuseossa. Kulttuuritarjonta oli riittävän laajaa, kaikkea Epyktin muumioista aina nykytaiteeseen. Itse keskityin lähinnä noihin muumioihin.

Muumiot on paljon hienompia kuin nykytaiteen käsittämättömät, abstraktit koukerot.