Sitten lopulta se kesä

Lopulta voisin sitten lyhyesti kerrata, mitä sitä heinäkuun Suomi-reissulla pääpiirteissään tuli läpikäytyä. Tiedän, että ei ole enää kovin ajankohtainen,kun siellä varmaan vahataan jo suksia ja etsitään pitkiä kalsareita. No, ottakaa tai jättäkää. Ne joita ei kiinnosta, voivat hipsiä puuhailemaan jotain muuta. Ne joita edes vähän kiinnostaa, tervetuloa heinäkuun 2011 raportin pariin. Tai ei teitä ni-in hirveästi kiinnosta, mutta tämä tarjoaa jälleen oivan tekosyyn olla tekemättä jotain tähdellisempää, kuten töitä. Ei sillä, että ei tulisi harrastettua samaa, mutta kunhan totesin ja täytän samalla palstatilaa.

No lopulta taas aiheeseen ja siis siitä kesästä. Mitään varsinaisen mullistavaa ei tullut hommattua ja itse asiassa moni asia jäi toteutuksen sijasta haikailun asteelle. Esimerkiksi neljästä suunnitellusta mökkireissusta ei toteutunut lopulta yksikään. Yhden lähiseutureissun sain sentään toteutettua, tosin noin 20-vuoden jahkailun jälkeen. Kävin Oulun kupeessa sijaitsevassa Hailuodossa. Hailuoto on nätti saari, toisin kuin suurin osa Oulun seudusta. Joka on siis lähinnä raivostuttavaa pusikkoa. Tai suota.

Eipä tuolla niin ihmeellistä tullut puuhailtua, lähinnä löhöiltyä. Veteenkin uskalsin, koska olin aika varma, että merkittävää hai-vaaraa ei ollut. Ei sillä, että niitä ei olisi, vaan lähinnä siksi, että veden syvyys on noin 20 cm.

Yksi lauantai-aamu tuli myös käytyä varmistelemassa ajotaitojen riittävyyttä liikennepuistossa. Viimeisimmästä käynnistä taitaa olla likemmäs 30-vuotta, mutta puisto oli muuttunut puitteiltaan yllättävän vähän.

Ehkä suurin muutos oli, että ennen henkilökunta piti porukan kurissa. Kaahailusta lensi pihalle ja porttikieltojakin jaettiin. Nyt ketään ei kiinnostanut, vaikka lapset ajelivat yksisuuntaista väärään suuntaan. Ei henkilökuntaa eikä edes paikalla ollutta oikeaa poliisia. Vanhempia kiinnosti ainoastaan kahvinjuominen ja facebook statuksen päivittäminen: "Olen kolaripaikalla. Ei, ei itsellä pelti kolissut, vaan ratissa oli meidän lapsi, se 8-vuotias..."

Kalallakin tuli veljen kanssa käytyä. Tai oikeastaan, kun sattui heinäkuun kylmin ja sateisin päivä, niin suurin osa ajasta mökötettiin märkänä huoltoasemalla. Ehkä tässä vaiheessa osalle lukijoista on valjennut, että kalaa ei tullut. Kahvia sen sijaan kyllä kului.

Joo, ei näytä kuvassa kovin sateiselta. Kuva on otettu myöhemmin toiselta reissulta, kun piti käydä ottamassa revanssi. Ei kalasta, vaan lähinnä makkarasta.

Perinteinen Tahkon reissu tuli myös heitettyä. Perinteinen mm. siinä mielessä, että vuodesta 2005 lähtien ajosuoritukset ovat ovat olleet säälittä-siedettävä -akselilla. Tällä kertaa onneksi ylsin siedettävään suoritukseen. Säätä ei voi kyllä syyttää, vaan päivä oli aurinkoisen upea.

Meidän mökki-seurueen kovimmasta suorituksesta vastasi suvereenisti Make, joka kävi ensin ajamassa Yöttömän Yön Tahkon ja aamulla saman setin uudestaan. Tämä siitäkin huolimatta, että palautumisaikaa jäi väliin pari tuntia ja unta sitäkin vähemmän.

Logiikka oli se, että kun treenit ovat jääneet perheen pyörityksen tiimellyksessä vähiin, niin yöllinen setti oli treenia, jonka hedelmiä puolestaan korjattiin sitten parin tunnin päästä. Meidän seurue ei muuten ollut häävin suuri, tasan 2 henkilöä, mutta majoittautui suureellisesti 20-hengen mökkiin. Ihan älyttömän ahdasta ei siis ollut.

Varmaan jotain muutakin tuli hommattua, mutta tärkeimmät taisivat olla siinä. Hieno kesä oli ja iso kiitos kuuluu siitä kavereille ja läheisille. Vuoden aikana Suomi oli muuten muuttunut vain vähän, Kallan sillat olivat edelleen vaiheessa ja julki-lorottettelivia, hoippuvia känniläisiä riittävästi. Melkein suurimmat muutokset olivat tapahtuneet ruoka-rintamalla. Uusien jäätelömakujen lisäksi tarjolla oli lähes mullistavan uusi versio vanhasta tutusta ruokalajikkeesta, nimittäin pitsa-tasku.

Ja vähän hätäisimmät seuraavaksi...

Meinaa taas jäädä tämä päivitys pelkäksi haaveiluksi. Tarkoitus oli raportoida Suomi-reissusta, mutta taidan raportoida vielä vanhempia rästejä eli kevään-alkukesän kuulumisia. Tai oikeastaan lähinnä kisarintamalta. Juu, tiedän, että osaa aihe kiinnostaa yhtä paljon kuin erästä kisaa valvonutta lainvalvojaa.

Tai todennäköisemmin seriffiä yksinkertaisesti hävetti trikoo-pellien touhut. Mutta juu, keväällä tuli kisattua. Olosuhteet ja puitteet oli tutut - yleensä oli joko sateista, kylmää ja tuulista tai sitten aivan liian kuuma.

Tai sitten kuten ylläolevassa, toukokuun lopun Memorial Classic kisassa, ensin aamulla liian kylmä ja sateista, ja päivän myöhemmässä startissa liian kuuma. Mutta ei siinä, kaikille ne olosuhteet ja puitteet ovat samat. Sama vessarivistö tervehti jokaisessa kisassa. Ainoa ero niiden suhteen oli, että kuumalla kelillä vessat löysi ilman kysymättä, pelkän hajun avulla.

Joskus on tullut ehkä todettua, että täällä nakuilu ja julkinen lorottelu on ankarasti kielletty. Uutta tänä kautena oli se, että kyseinen ohje jaettiin ihan kirjallisena.

Moisesta irstailuista seuraa siis armotta hylkäys. Vaatteiden vaihto on siis kätevää, varsinkaan kun pukukoppeja, suihkuista nyt puhumattakaan, ei ole tarjolla. Mutta ei se menestymisen puuttuminen noista ole ollut kiinni, vaan ihan puhtaasti siitä, että jalat ei vain riitä. Ja lisäksi maantiekisoissa rajoittaa pää. Kummasti opettaa varovaisemmaksi, kun näkee tarpeeksi lentäviä ukkojen ruhoja ja pyöriä. Suurin saavutus taitaakin olla, että toistaiseksi itsellä ei ole kolahtanut. Siis maantiekisoissa. Maastokisoissa olen kontannut ihan riittävästi.

Hauskaa silti on ollut ja ompahan nähnyt vähän lähitienoota. Tällä seudulla on paljon intiaaniperua olevia paikannimiä, kuten Mankato, jossa tuli vedettyä kesän parhaimmat pannut. Edellä oleva kaatui eteen ja vaihtoehdot olivat lähinnä väistää puuhun ja kaatua tai ajaa päälle ja kaatua. Jälkimmäinen oli hieman pehmeämpi vaihtoehto, joten valitsin sen. Paikan kinkkisyyttä kuvastaa se, että meidän 4 hengen letkasta kaatui tuon ensimmäisen kaaduttua kaikki. Nyt ymmärrän, miksi katsojat ja kuvaavat olivat tuolla, ja miksi kyseistä alamäkeä kutsuttiin nimellä "Quick Release" eli "Pikaliipasin"...

Jotkut valitsivat muuten koko värisuoran eli puuhun, muiden päälle ja lopuksi juurien päälle. Mutta noista nimistä, ymmärrän hyvin nuo intiaani-paikkojen, mutta joidenkin pikkukaupunkien nimet aiheuttivat lähes ojaanajoja...

Tai sitten Gaylord on joku vähän Apasseja huonommin tunnettu ja hieman erikoisempi intiaaniheimo. Mutta näin vakavasti todettuna, ei noista kisoista ole jäänyt hirvittävästi kehuskeltavaa. Viime vuonna ajoin maastossa alemmassa kategoriassa ja siinä ajoittain jalka riitti palkintopallille. Tälle vuodelle kuitenkin tuli pöljyyttään noustua ylimpään kategoriaan ja meno on ollut taas sitä tuttua - eli nöyryyttä opettavaa. Melkein konkreettisin saavutus on ollut kisojen keston samalla pidennettyä 25%, samansuuruinen lisäys näläntunteessa...

Hätäisimmät alta

Tekosyyt sikseen ja viimeistään nyt on edes pikaisen blogin päivityksen aika. Heinäkuu tuli viime kesän tapaa vietettyä taas Suomessa ja kiitokset kaikille niille, jotka tarjosivat ruokaa, majoitusta, ajoneuvoja ja ennen kaikkea seuraa.

Ennen tarkempaa kesäraporttia kuitenkin hätäisimmät juorut. Paluulennolla oli tällä kertaa mukana ihan oikea julkkis. Ei mikään Paula Koivuniemi tai Titi-Nalle-täti (sori, en minä sen tätin tarkempaa nimeä tiedä), jotka ovat tähän mennessä olleet merkittävimmän julkkis-bongaukset, vaan ihan oikea maailmanluokan stara - Guns N' Roses kitaristi, Slash.

Joo, kyllä mää tiedän, että te jotka tiedätte kuka Slash on, ette usko. Tollaset maailmanluokan rokkistarat lentää yleensä omalla koneella eikä kuppaisella Deltalla. Ja pilki ryytyneenä muiden kanssa tunkkaisissa odotusauloissa. Oli se kuitenkin Slash.

Varmuuden asiasta sain seuraava päivänä, kun luin Slashin viimeisimmät tweettaukset. Sen mukaan Slash oli tulossa entisen Jugoslavian alueelta takasin Losiin ja kyseinen lento oli hänen mielestä "Crappiest flight, ever". Lento oli perinteisesti ylibuukattu, myöhässä ja myöhemmin vielä enemmän myöhässä. Lisämyöhästyminen johtui siitä, että ykkösluokan vessa tukkeutui kesken lennon. Joka ilmeisesti sitten vaaransi vakavasti lentoturvallisuuden, sillä kone joutui laskeutumaan ylimääräisen kerran erityistä huoltotoimenpidettä varten. Mua tästä on turha syyttää, sillä itse olin jo siinä vaiheessa Minnesotan tullimiesten syynissä. Yhden yliopiston virkailijan puuttuvan allekirjoituksen takia oli hieman epäselvää, että antoiko työlupani mahdollisuuden poistua USAsta vai ei.

Harmittaa, että ei tullut otettua todistusaineistoa, mutta laskeskelin että orastava päänsärky saattaa muuttua silmänräpäyksessä eksponentiaalisesti pahemmaksi, jos Slashin turvana ollut möriläs ei olisi tykännyt mun kameran kanssa kikkailusta. Jäi siis ideointiasteelle. Olisi kuitenkin pitänyt, sillä päänsärky muuttui joka tapauksessa niin pahaksi, että myöhemmin kotona matkalaukun purkaminen piti rytmittää oksentamisen mukaan.

En usko, että sitä Slashia tunnisti muutenkaan kovin moni. Perusroikkupersejenkit nyt ainakaan. Vastapäätä istunut Bosnia-Herzegovinan nuorten koripallomaajoukkuesankarin isäkin mittaili Slashia siihen tyyliin, että mikä hippi se tuokin oikein on, hommais jonkun oikean ammatin. Ja opettelis pukeutumaan kuten kunnon ihmiset.

Tuomiopäivä?

Viime lauantain (21.5) piti olla tuomiopäivä, mutta maailmanlopun sijasta taivaalta tihusti tutusti vain vettä. Tämä teema on jatkunut jo pitkään - viikolla paistaa ja viikonloppuna sataa. Ja kun maailma ei tuhoutunutkaan, niin piti sitten kehittää jotain ohjelmaa viikonlopulle. Lopulta päätin avata vihdoin kisakauden kurjasta kelistä huolimatta. Kisasuunnitelmat ovat tähän mennessä menneet yhtä putkeen kuin naapuritalon emännällä parkkeeraaminen.

Kisa oli Minnesotan osavaltion maastocupin ensimmäinen osakilpailu, joka järjestettiin St. Paulin lähellä, noin 30 km päässä Minneapoliksesta. Koko perjantai-lauantain oli satanut vettä, joten tiesin, että mutaa tulee olemaan tarjolla ainakin riittävästi.

Aika iso osa porukasta oli päättänyt jättää karkelot välistä ja rypemisen sijasta tehdä jotain enemmän älykästä. Onneksi meitä älyttömiä ilmaantui paikalle kuitenkin jonkin verran. Oman seuran kavereitakin oli yllätyksekseni paikalla pari, vaikka seurakaverit ajavat yleensä vain maantiekisoja. Toinen innokkaista oli Jordan, seuran 16-vuotias ihmelapsi.

Tälläkin kertaa hän pesi muut omassa sarjassaan mennen tullen. Ja kuten kaikki muutkin, kisan jälkeen hän pesi itseään ja pyörää koko loppuillan. Toinen seurakavereista oli Osavaltion moninkertainen maantiemestari ja muutenkin säpäkkä Linda. Voitte yrittää arvata, että kumpi kuvissa olevista naikkosista hän on.

Ai juu, liian helppo arvata - seuran paita näkyy kuvassa.

Itselläni kisa meni ihan kivasti. Pari kertaa tuli sukellettua mutaan, mutta en ollut ihan ainoa. Nopein veti turvalleen noin 50 metriä startin jälkeen ja sen seurauksena muutama muukin. Reilun kahden tunnin rypemisen jälkeen valkoinen pyörä oli vaihtanut kuosiaan ja lihonnut sellaiset 10 kiloa.

Ja koska kisajärjestäjät eivät täällä tarjoa suihkuja tai pyöränpesuvempeleitä, niinpä auto sai myös osansa. Viime vuonna oli muuten lähes yhtä mutaista ja tulin paikalle bussilla, tai itse asiassa kätevästi kahden bussin avulla ja loppumatka ajaen. Mutakuosissa en viime vuonna kehdannut hypätä bussiin vaan ajoin pyörällä takaisin. Kotiin saapuessani naapurin siivojaa-pariskunta naureskeli ulkoasulleni ja mieleni teki tiedustella pienen speciaali-siivousprojektin hintaa. Espanja ei vaan oikein taitu, joten vietin illan itseäni, pyörää, autoa ja ajokamoja kuuratessa. Parinkaan kierroksen jälkeen paikat eivät vieläkään varsinaisesti loistaneet, mutta uupuneena päätin jättää viimeistelyyn seuraavaan päivään.

Sunnuntaina päätin ajaa kevyen lenkin ja puunata pyöräni lopullisen puhtaaksi sen jälkeen. Lyhyen ajon jälkeen taivas tummine pilvineen uhosi siihen tyyliin, että päätin luikkia takaisin äkkiä myrskyn alta. Rankkasade ehti kuitenkin ennen kotia ja kotiin päästessäni alkoivat tornado-summerit ulvoa. Itselläni meni kastuessa vain hermot, mutta pohjoisempana osaa kaupunkia meni monelta koti (lähes 2000 tuhannelta) ja parilta henki. Tämä alue ei ole tornado-altista aluetta, mutta silti tämänkin alueen myrskyjen rajuus suomalaisiin säihin tottuneen yllättää.

Kallis vapaapäivä

Osa porukasta on valitellut, että edellinen kirjoitus ei heillä näy. Ja osa taas ei valita. En tiedä mistä näkyvyysongelmat johtuvat, ehkä joillakin voi olla joku sensuuritoiminto päällä. Pomo ei esimerkiksi tykkää, että työpäivän aikana katsotaan jotain hävyttömyyksiä. Mulla oli edellisessä kirjoituksessa kuvaus, jossa kaksi naista auttoi mua vaihtamaan kumen, joten se hyvinkin olla liian räävitön. Mene ja tiedä, eli mene ja kysy pomolta. Tai vaimolta.

Aiheesta toiseen, pomo kyseli multa, kun tulin aikoinaan tänne, että millä aion kulkea työmatkat. Pyörällä ehdottelin, ja jos sää on ihan ahterista, niin bussilla. No, se otti sitten tavaksi kysellä huonomman sään sattuessa, että millä kulkuvälineellä tulin. Ja minä puolestani olen ottanut tavaksi vastata, että pyörällä, kun sää oli ihan siedettävä. Tietysti siitä tuli sitten henkien kamppailu eli töihin tuli tultava pyörällä, vaikka sää oli kuinka ahterista tahansa. Ja vaikka pyörää piti pahimmillaan repiä läpi kinosten.

No, nyt kun on tullut todistettua, että suomalaiset ovat urheansitkeää kansaa eli itsepäisiä typeryksiä, oli aika heittää yllärikortti ja ostaa auto. Tänään otin ansaitun vapaapäivän - kevään ainoan vapaapäivän missasin menemällä tietämättömänä töihin - ja ostin tämän:

Kaara on siis Vokkarin Sporwagon Jetta vuosimallia 2009. Joku voi tietysti kysyä, että tarvitseeko esim. Kuopio-Oulu välille, joka on 99-prosenttisesti suoraa tietä, mutkiin hyvin taittuvaa sporttialustaa. Samoin voi kysyä, että onko tohtori Mursu unohtanut tyystin suomalaisen ilmaston ja hommaa lämpimiin maihin sopivan valkoisen pirssin. Näille kyynikoille vastaus on, että a) totta kai ja b) vain osittain.

Todellisuudessa vaihtoehtoja oli tasan yksi eli vaihtoehdot olivat a) ota tai b) jätä. Täällä ei ihmiset paljon farmareista perusta, kun paljon kätevämpää on ostaa vaimolle toinen auto tai pick-up, jos tarvitsee kuskata isoja määriä tavaraa. Kaljaa esimerkiksi.

Auto nököttää talonyhtiön parkkipaikalla, jonka kuukausihinnasta kävin tänään talonyhtiön konttorista kyselemässä. Kaveri totes, että yleensä vuokra maksetaan kekseissä. Mielellään suklaakekseissä. Määrästä ei ollut puhetta ja täytyy toimittaa tämä huomenna toimiston sedille ja tytöille. Luulen, että määrä vastaa suunnilleen kuukauden vuokraa, mutta tarkemmat tieteelliset laskelmat täytyy tehdä myöhemmin. En halua, että palattuani Suomeen minulta tullaan karhuamaan kolmea keksiä...

Flandersien kevätleiri

Kulunut viikonloppu tuli vietettyä vaihteeksi tiukasti pyöräilyn parissa. Paikallisen Flanders pyöräilyseurani yksi puuhamiehistä, Jim, väsäsi viikonlopun kestävän kevätleirin Lanesborossa, Minnesota osavaltion eteläosissa. Lanesboro on kauniissa jokilaaksossa sijaitseva, idyllinen pikkukylä, jossa aika näyttää pysähtyneen.

Asukkaita on joku parisataa, sisältäen ehkä jopa yhden sarjamurhaajan.

Majoittauduimme vaatimattomasti 25 hengen, vuosi sitten valmistuneeseen luksusmökkiin.

Viimeisen päälle oli kaikki muukin, sillä Jim oli suunnitellut kaiken valmiiksi. Reitit oli kartoitettu, aikataulutettu ja autolla etukäteen ajettu. Lisäksi lenkeillä oli mukana huoltoauto, joka oli varaosien lisäksi ahdettu täyteen ruokaa ja juomaa. Nälkiintymisen vaaraa ei muutenkaan reissulla ollut. Parin kuskin vaimot laativat ruokalistat ja valmistivat kaikki ruoat. Ei ollut kovin ikävä herätä aamuisin voissa paistettujen mustikkapannukakkujen ja kahvin tuoksuun tai tulla lenkiltä suoraan ruokapöytään. Viikonlopun leiri olisi mun puolesta voinut venyttää vaikka parin kuukauden mittaiseksi. Ja koko lysti maksoi sellaiset 70 euroa.

Ensimmäinen lenkki ajettiin perjantaina ja se oli sellainen perinteinen kevätlenkki, suunnitellaan että ajetaan rauhallisesti maisemista nauttien eli käytännössä siis täysiä. Maltilla ajettiin 10 minuuttia, jonka jälkeen joku keksi ajatuksen ajaa täysillä lähimmän nyppylän päälle.

Maantielenkki oli mulle kevään ensimmäinen ja tuntemus mäen päällä perinteinen – kuolema tulee ja toivon mukaan mahdollisimman nopeasti. Eikä lenkki siitä juuri fiksummaksi muuttunut. Kovassa tuulessa ajettiin kovaa ja mäet täysiä. Kevään sykemaksimitkin tuli mäessä haettua, syke takoi pisimmän, noin 1,5 mäen päällä lukemaa 198. Maksimisyke on noin 203 eli suomennettuna tuntemus ei juuri kidutuskuolemasta eronnut. Mäen päällä en tietysti ollut ensimmäisenä vaan koko 25 porukan pesi osavaltion yksi suurimmista nuorista lahjakkuuksista. Ja kaveri täytti juuri 16 vuotta.

Noin 90 kilometrin lenkillä pidettiin pari taukoakin, pakon edessä tosin sillä porukkaan sattui 7 rengasrikkoa. Yhdeltä pätkältä oli joku käynyt koeajon varastamassa asfaltin ja hiekkatiellä renkaita vaihtoi yhtä aikaa parhaimmillaan 3 kaveria. Itse olin rengasrikosta huolimatta onnekkaimpia, mun renkaavaihtoa auttoi 2 seuran naiskuskia, kun muut äijät ähersivät yksinään.

Lauantaina oli tiedossa sitä samaa, mutta matka tuplattiin. Mittari näytti 6 tunnin ajon jälkeen 180 kilometriä ja olo oli sen mukainen. Porukka halusi ajaa koko rahan edestä, koska lauantaiyöksi ja sunnuntaiksi luvattiin ukkosmyrskyä ja tornadoja. Rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että vaikka välillä vedettiin urku auki, niin mäen päällä porukka koottiin takaisin kasaan eli hitaimpia odoteltiin tunnollisesti. Tai odotettiin, koska Jim olisi muuten pöllyttänyt meitä pitkin pientareita. Rengasrikoilta tällä kertaa vältyttiin ja ongelmana olivat lähinnä alueella asuvien Amishien pillaantuvat hevosvankkurit ja pihoilta perään ampuvat koirat. Päivän aikana opittiin, että Amishien hevospelit pitää ohittaa ryömimällä ja koirat saa kuriin kovalla yhteiskarjumisella.

Mökille raahauduttaessa sunnuntain mahdolliset ajelut eivät paljoa kiinnostaneet, vaan enemmän ajatukset olivat ruoassa ja kylmässä kaljassa. Eikä ruoan puolesta ollut nytkään valittamista, vaan meitä odotti riittävän iso lasti lasagnea ja suklaa-maapähkinäkakkua. Pari kaljaa piti huolen siitä, että vaikka yöllä oli myrsky, niin siitä ei ole minkäänlaista havaintoa.

Aamu valkeni ennakko-odotusten vastaisesti lämpimänä ja aurinkoisena, ja kun runsaan aamupalan kalorit oli saatava jotenkin taltutettua, niin kipeytyneestä ahterista huolimatta pyörän päälle piti taas vääntäytyä. Viimeinen lenkki ajeltiin leppoisasti kaunista jokirantaa ja sitten olikin pakko suunnata takaisin Minneapolikseen.

Näin lopuksi muutama ammattia sivuavaa loppulausetta. Ruoan suhteen tällaisten reissujen kantava ajatus on, että pitkien ja kovien lenkkien jälkeen voi syödä ihan mitä tahansa herkkuja tahansa. Ja tätä ohjenuoraa noudatettiin kirjaimellisesti ja alla lyhyt esittely kuivamuonakaapin ruokaympyrään.

Ja kovin pitkälle ei tulomatkalla muuten päästy ennen ensimmäistä pysähdystä. Kun noin 1,5 kilometrin ajon jälkeen joku äkkäsi kylän pyöräilyhenkisen kahvilan, oli aika pitää pitää ensimmäinen kahvitauko.

Nyhjää tyhjästä

Blogin aktiivisuudesta voi päätellä mitä kaikkea tässä viime aikoina on tapahtunut - hyvin vähän tai vielä vähemmän. Koko talvi on oikeastaan ollut sellaista perusrämpimistä ja värjöittelyä. Jos viime talvena tuntui, että säät oli jatkuvasti täällä hienoja ja talvi oli lyhyt, niin tämä talvi on ollut paljon takkuisempi. Aurinkoa ei ole paljon näkynyt ja on ollut joko kylmää ja tuulista tai sitten lumisateista ja tuulista. Ahterista joka tapauksessa.

Nyt talvi alkaa täällä olla pikku hiljaa paketissa ja on aika aktivoitua. Myös tämän blogin kanssa. Koska ja kerta juttuja ei paljoa ole, niin revitään sitten nyhjää tyhjästä. Kuten ehkä tiedätte on Amerikan ihmemaa kärsinyt pitkän aikaa lamasta. Tämä on näkynyt mm. työmatkan varrella olevien yritysten vaihtuvuutena. Pari mielenkiintoista uutta yritystä on ilmaantunut vanhojen, laman alle niianneiden alle. Matkan varrella sijainneen kuljetusfirman tilojen yhteen on ilmestynyt mm. tällainen uutuutta uhkuva ja elinvoimaisen näköinen yritys.

Ai mikä firma? Juu, en minäkään sitä ihan heti huomannut, vaan luulin, että tontin päässä on ainaostaan rojua ja juoppomaja. Eräänä päivänä aamuna silmäpussien turvotus oli kuitenkin vähäisempää ja silloin huomasin.

Se ei ollutkaan roskaa ja moskaa vaan kukoistava kanatarha. Voi olla, että tarha oli perustettu jo aikaisemmin, mutta kanat oli aikaisemmin sen verran huurussa, että en ollut niitä bongannut. Mahtava esimerkki siitä, että pienellä panoksella pääsee hyvin liikkeelle, jos vain vähän viitsiin. Ja lopulta varsin kätevää. Esim. rakennuksen päädyssä on niin paljon roskaa ja jätteitä, että kanoja ei paljoa ensimmäisen kuukauden aikana tarvitse ruokkia. Ja mainostakaan ei tarvitse, kun kotiinpalaavat väsyneet ja nälkäiset työmatkalaiset eivät voi vastustaa tämän lähiluomutilan tarjontaa. Kanaltä nirri pois, marinoitumaan tarakalle ja mamma on kotona tuoreesta lihasta varmasti tyytyväinen.

Toinen, koirien päiväkoti Fun City Dogs, perustettiin samoihin aikoihin 25 metrin päähän kanatarhasta. Koirille tarkoitetut puitteet ja virikkeet voivat näyttää hoitolan pihalla ensisilmäyksellä niukahkoilta...

...mutta ei pidä vetää liian hätäisiä johtopäätöksiä, sillä omistajat ovat miettiineet asiaa enemmän kuin huolella. Pienellä budjetilla voi nimittäin helposti taata lemmikkien viihtyvyyden. He ovat hommanneet joka kodin viihdekeskuksen, joka takaa rattoisan viihtyvyyden kotona ja sama logiikka pätee varmasti myös lemmikkeihin.

Jos katsotte kuvaa tarkemmin ja lopetatte sen siunailun, niin huomaatte, että pihalta löytyy joka kodin viihtyvyyden takaaja eli grilli. En usko, että sen enempää virikkeitä lemmikeille voi vaatia. Tai ehkä kaapillinen kylmää huurteista kruunaisi tämän selvästi elinvoimaisen koirahoitolan.

Mulla alkaa apurahat pikku hiljaa loppua, joten olen itsekin joutunut miettimään, että miten jatkossa selviän. Budjetti on olematon, mutta yrittää käyttää hyväkseni jo olemassa olevia resursseja, vanhaa reppua ja sen pohjalle sutraantuneita eväitä. Nyt pitää vaan alkaa jatkojalostamaan ideaa. Paljonkohan esimerkiksi yliopiston koe-eläintarha maksaisi vähän käytetyistä koe-eläimistä?