Täytteeksi vaikkapa kisaraportti

Katoppa vaan, muistin vielä sentään kirjautumistunnukset. Sen verran on päässyt blogi taas pölyttymään, että ihan varma en enää ollut edes salasanasta. Tuskin tästä hiljaiselosta on kenellekään aiheutunut suurempaa mielipahaa, mutta pahoittelen kuitenkin varmuuden vuoksi. Yleensä näitä blogejahan muuten selataan juuri silloin kun pitäisi oikeasti olla tekemässä jotain oikeasti hyödyllistä, kuten esimerkiksi töitä.

Mitään ihmeempää selitystä ei tällä saamattomuudelle ei myöskään tällä kertaa ole. Tosin säät ovat pidemmän aikaa olleet niin hyvät, että helposti on keksinyt jotain muuta tekemistä kuin räplätä näppäimistöä. Täällähän on pitkät pätkät ollut jo kesä. Tai paikallisten mielestä kevät, mutta näin suomalaisittain ehdottomasti kesä. Huhtikuun säät ovat olleet samanmoisia, mitä siellä on tarjolla kesäkuussa. Pari kertaa on mennyt 25 astetta rikki. En valita. Allaoleva kuva muuten taas läheisiltä järviltä. Ei erityisesti anna kesäistä kuvaa, mutta olkoot siinä silti.

Niin, jos muuta jaariteltavaa en keksi niin laitetaan vaikka kisaraporttia. Kävin ajamassa kevään maantiekisakauden avauskisan läheisessä Durandin kaupunnissa. Samalla pääsin ensimmäistä kertaa vierailemaan Wisconsin osavaltion puolella. Mikään hirmuinen metropoli ei ollut kyseessä, sillä asukkaita kyläkyltin mukaan löytyy 1980. Ja näistäkin iso osa Amisheja. Ehkä nämä yleensä hevosilla liikkuvat perinteistä maalaiselämään mukailevat uskovaiset vierastavat sukkahousuissa seikkailevia pyöräilijöitä, sillä kisa oli vedetty syrjäisestä kylästä varmuuden vuoksi vieläkin syrjempään.

Kisakeskus oli siis keskellä ei mitään. Tai se mikään kisakeskus ollut, yksi ilmoittautumisteltta ja pari ulkohuussia. Ei suihkuja ei mitään. Peseytyminen hoitui kätevästi juomapullon avulla. Kiva siinä oli sitten mennä kisan jälkeen paikallisen ravintolaan syömään.

Kuvan (Skinnyski.com) perusteella näyttäisi, että sää oli kesäinen, mutta kuva hämää. Lämmintä oli startin aikaa pari astetta ja tilannetta ei yhtään parantanut järkyttävä tuuli. Lämmittely ennen kisaa oli ihan turhaa touhua, myötätuuleen loppui pyörästä välitykset, vastatuuleen jäätyi ja sivutuuleen jumitti selkä. Nökötin sitten mieluummin autossa pipo päässä.

Kisareitti oli kyllä nätti, sillä se kierteli mukavan mäkisiä peltoteitä (Kuva Skinnyski.com). Kisa itsessään oli ainakin meikäläiselle sitten kyllä kaukana leppoisasta. Ylläolevan kuvan mukaisessa nätissä nipussa ei menty kuin hetki. Isot pojat veti kärjessä heti alusta alken kovaa ja porukka oli kovassa sivutuulessa hetkessä pieninä päreinä ja pitkänä nauhana pitkin peltotietä.

Omat tavoitteet oli maltilliset. Yritin vain munat supussa sinnitellä nopeimpien mukana mahdollisimman pitkään. Jossain vaiheessa kuitenkin totesin, että nyt tuntuu enemmän kuin aika pahalta. Sykemittari näytti lukemiksi 194 (maksimi jotain 200), joten totesin, ettei ei ole mikään ihme, että tuntuu pahalta. Onneksi moni muukin totesi saman. Kärkinelikko karkasi ja meitä jäi seuraavaan porukkaan kymmenkunta kaveria. Parin mäen ja rynkyttävän ajon jälkeen tästäkin porukasta tippui ennen maalia noin puolet.

Maalisuoralla istuin tiukasti kilpailun toisen eksoottisemman edustajan, Hondurasilaisen Carloksen, peesissä ja odottelin kiriä. Jota ei mun osalta ei oikein tullut koskaan. Tuijottelin ensin lähestyvää maalia ja sitten Carloksen taivaaseen sojottavia jalkoja. Hän liippasi edellä ajavan takarenkaaseen ja lähti siitä lyhyenläntään lentoon. Ruskeat jalat ja pyörä katosivat katon kautta pellolle. Kirin sijasta itselläni oli siis ihan riittävästi haastetta Honduralaisen komeetan väistämisessä. Onneksi itse vältyin kolarilta ja myös Honduraksen ilmalaiva ja hänen uudenkarhea Cervelo isommilta vaurioilta. Sijoitus lopulta kahdeksas ja fiilis ihan hyvä, vaikka edes arvontapalkintoja ei kisasta irronnut. Carlos muuten mönki kymmenneksi. Meno oli sen verran tylyä, että maaliin pääsi 55:stä startanneesta noin 40.

Peli, lenkki ja turnauskestävyys

Kävin sitten vihdoin katsomassa NHL-lätkämatsin. Viime keskiviikkona Wild kohtasi Chicago Blackhawksit. En ole aikaisemmin jaksanut käydä katsomassa siitä syystä, että Wildien kotihalli sijaitsee St. Paulin puolella. En ole laiskuuttani jaksanut jyystää sinne pyörällä enkä sompailla bussilla. Osoittautui kuitenkin, että yksi työkavereista on fanaattinen Wild fani ja sain pummattua häneltä kyydin. Sekä pelipaidan. Lipuista piti kuitenkin pulittaa, ja yläkuoronkin paikasta sellaiset 50 euroa.

Ei muuta sitten kuin rätit niskaan, kalja kouraan ja katsomoon möllöttämään. Odotukset oli kovat, koska ainakin tv-stä seurattuna pelit ova olleet perin viihdyttäviä. Paljon räminää ja räiskettä. Yleensä Wildit ovat olleet vähintään pari erää tappiolla, mutta nousseet taistelemalla tasoihin tai usein jopa voittoon.


Tällä kertaa Wildit eivät olleen kyllä kovin villejä. Lammasmaisen esityksen jälkeen turpaan tuli 4-0. Ja muutenkin peli oli tylsä. Jännittävin tapahtuma taisi olla pelikellon pysähtyminen. Yleisökin jutteli ihan omiaan ja oikeastaan huudot rajoittuivat satunnaisiin: Niittaa se! -herjoihin. Kannustusta riitti lähinnä mainostaukojen aikana kenttää putsaaville tytöille. Olisin ottanut niistä kuvia, mutta pokkarissa ei riittänyt zoomi ja kuvat kentältä ovat onnettomia kätöstyksiä. Allaolevassa kuvassa meneillään joku kalja-ralli.


Toinen allaoleva kuva erätauon junnu-pelistä, jossa oli enemmän äksöniä kuin edustusjoukkueen vastaavassa. Tosikkona olisin tuomarina kyllä jakanut armotta nipullisen jäähyjä, sillä jatkuvasti kentällä oli liikaa pelaajia. Ja veskareilla kesti kamojen pukeminen ilmeisesti niian kauan, että eivät ehtineet kentälle laisinkaan.

Niin, peli oli siis tylsä ja kukaan joukkueen suomalaisista ei kyllä erikoisesti kunnostautunut. Bäckström päästeli maaleja, Miettinen maalien sijasta hommasi lähinnä jäähyjä ja Koivullakaan ei oikein homma luonnistunut. No, ei voi mitään, aina ei voi voittaa. Vastapuolen veskari, Niemi, sen sijaan pelas hyvin.

Viikonloppuna kävin pyörähtämässä taas seuran yhteislenkillä. Vauhti oli tällä kertaa jostain syystä rauhallisempi. Ehkä sen takia, että startattiin jo 7.30. Ei yhtään haitannut, ei ois välttämättä tuohon aikaan aamusta huvittanutkaa ryykiä sen enempää. Varsikaan, kun porukassa oli pari ylimmän kategorian puoli-ammattilaista, joten vauhti oli tarvittaessa ollut ainakin riittävä. Toiselta varmistelin puolivakavissaan, että olihan se niin, että 1. kategoria oli se kovin eikä se huonoin. Kaveri katteli vähän sen näkösenä, että vähän vielä kuittia, niin saat ajella kohta ihan yksikses. Piti paikkailla tilannetta sanomalla, että älä sie hyvä mies loukkaannu, mutta mää mietin vaan, että jos aloittelijat on noin kovia, niin mää tuun olemaan lirissä jo siinä aloittelijoiden kategoriassa.

Kuvia ei tälläkään kertaa lenkistä ole, sori, sillä en ole vain viitsinyt sen kanssa alkaa kikkailemaan. Varsinkaan kun täällä pitää olla aika tarkkana teissä olevien ammottavien kraatereiden ja hiekan kanssa. Ilman turhia kikkailujakin meinasin hiekan avittamana vetää kerran ojan kautta. Onneksi pysyi tiellä, joten solisluut ja hiilikuituhilippeet säästyivät. Polariin vaihdoin kuitenkin patterit, joten saimpahan kerättyä edes vähän dataa lenkistä. Edelleenkään en tosin kovin tarkkaa tiedä, että missä käytiin, mutta 115 km edestä kuitenkin pyörittiin. Lähes yhtä pitkä lenkki tuli vedettyä lauantaina, kun metsästin ympäri kaupunkia tuota hiton Polariin sopivaa patteria.

Lenkiltä päädyinkin sitten nälkäisenä työkaverin pääsiäissunnuntain juhla-aterialle. Etukäteen hieman hirvitti, kun tiesin sinne saapuvan iso siivu (20 hlöä) työkaverin sukua. Ja ketään en tietysti tuntenut entuudestaan. Onneksi ateriaa pohjustettiin parilla terävällä, joten sukulaisen kanssa juttu alkoi sujumaan ihan soivasti. Jostain syystä nimet kyllä tuppas unohtumaan. Oli muuten hieman yllätys noinkin rento pääsiäinen, varsinkin kun seurueeseen kuului pappi. Sen verran on tuo turnauskestävyys huono, että töissä totesin aika nopeasti, että taitaa tieteelliset läpimurrot jäädä tänäänkin tekemättä.

Vaihteeksi asiaa

Nyt loppui itsekseen kilometrien pyörällä jyystäminen. Liityin viikonloppuna pyöräilyseuraan, joka on nimeltään Minneapolis Bicycle Racing Club (MBRC). Selitän seurasta myöhemmin, mutta kiinnostuneet voivat käydä kurkkaamassa seuran pääsponsorin, Flandersin pyöräliikkeen sivut.

http://www.flandersbros.com/

Nokkelimmat varmaan päättelevät, että seuran rättien ja lumppujen värityksellä oli oma vaikutuksensa seuran valintaan. Jeps, vaikuttihan se. Toinen isoimmista seuroista olisi tarjonnut vihreää ja keltaista. Värin sijasta eniten vaikutti kuitenkin se, että Flandersin liike sijaitsee noin kolmen minuutin kävelymatkan päässä kämpästäni. Ja ennen kaikkea se, että seuran porukka vaikutti leppoisalta.


Viikko sitten kävin ajamassa parin seuran kaverin kanssa ja sen kokemuksen perusteella liityin siis seuraan ja suuntasin viime sunnuntaina varsinaiselle seuran yhteislenkille. Porukkaa seurassa on sen verran, että sitä riitää useampaan lähtöön. Osa porukasta starttasi jo klo 7 aamulla, mutta onneksi tarjolla oli vähän inhimillisempikin lähtöaika eli klo 9. Maantiepyörällähän täällä on voinut ajaa jo lähes kuukauden, mutta yöllä lämpötila painuu edelleen usein pakkaselle, joten ihan satasella ei siitäkään syystä tuo klo seiskan startti oikein innostanut.

Lenkin teema on pitkä ja kova. Ja loppua kohden vauhti kiihtyy. Jos tippuu porukoista, niin välttämättä tippunutta ei odoteta. Meikäläisen oli siis parempi olla tippumatta, sillä lenkki suuntautui yleensä tienoille, joissa en ole aikaisemmin ajanut. Tippuessa pitkästä lenkistä voi tulla vielä entistäkin pidempi.

Aloitus oli lupaava. Ensimmäisen kun päästiin vastatuulipätkälle, kuului huuto, että uusi kaveri eteen. Täällä tuulee näköjään aika joko kovaa tai erittäin kovaa, eikä viime sunnuntai ollut poikkeus. Eihän siinä auttanut muu kuin mennä vetohommiin. Vaikka ei ollut mitään hajua, että mihin ollaan menossa. Pari kertaa vedin porukan harhaan ja pääsin sitten vähäksi aikaa vetohommista. Yksi kaveri kävi taputtamassa olalle ja toteamassa, että ihan hyvin Suomalainen jänis vetää. Totesin takaisin, että enemmänkin Suomalainen Mursu...

Ajeltiin sellaiset 4,5 tuntia leppoisia teitä keskellä kumpuilevan nättiä maaseutua. Sen tarkemmin en osaa reittiä määritellä, sillä aika pihalla olin lähes koko ajan, että missä oltiin. Pitää ottaa myöhemmin kamera mukaan ja räpsiä pari fotoa seudusta. Oikeastaan ainoastaan pikkukaupunki, Minnetonka, jäi paikoista mieleen, sillä siellä porukka painotti, että täällä Stop -merkki tarkoittaa oikeasti pysähtymistä. Pyöräilijöillekin räpsähtää kuulemma armotta sakko. Muualla se tarkoittaa enemmän tai vähemmän pysähtymistä. Ja jepareita täällä on väijyssä yllättävissäkin paikoissa.

Kilometreistä eikä vauhdesta ei ole myöskään hajua, sillä Polarin mittarin patterit on edelleen finaalissa. Laiskuuttaan en ole sitä jaksanut vaihdatuttaa, sillä mittari pitäisi lähettää jonnekin huoltoon. Riittävästi niitä kilometrejä joka tapauksessa tuli sillä pitsa uppos lenkin jälkeen ilman mitään ongelmia. Ja aika äkkiä piti turvautua porukoiden lähettämiin suklaisiin ja lakuihin. Suomessa omaksuttuja ravitsemusoppeja ei ole siis tullut hylättyä täälläkään.

Lenkki oli kyllä mukava kokemus. Porukka oli leppoisaa ja suurimman osan ajasta vauhti oli myös leppoisaa. Ennakkovaroitusten mukaisesti loppua kohden vauhti kiihtyi, ainakin päätellen siitä, että viimeisten nyppylöiden päällä mukana oli enää pari kaveria. Onneksi itse pysyin myös, sillä palauttava harhailu kotiin ei olisi välttämättä innostanut.

Joo, kuvien puolesta vähän aneeminen tilitys tällä kertaa. Pitää yrittää räpsiä lisää noita fotoja. Sen verran hokit oon ton lenkin jäljiltä, että vois tehdä välillä vaikka jotain muuta. Hommasin liput keskiviikon Minnesota Wild vs. Chicago Blackhawks peliin, joten seuraava raportti vaikka sitten sen jälkeen. Terkkuja vaan sinne Suomeen, yrittäkään jollain keinoa sulattaa ne lumet - eihän tuossa talven kestossa ole mitään tolkkua.

Mahoton hakkeri

En antanut äsköisten atk-ongemien lamauttaa tätä kuvien tyrkyttämismissiota. Päätin ottaa käyttöön kaikki osaamani atk-ongelmia ratkovat aseet. Näitä ovat ensinnäkin kiroilu ja koneen uudelleenkäynnistys. Jos tämä ei toimi, kokeilen kokeilen seuraavaksi voimakasta kiroilua ja napakkaa iskua suoraan kovalevyyn. Jos vielä tämänkin jälkeen kone takkuilee, kokeilen samaa, mutta käyttäen erittäin voimallista kiroilua ja nyrkin sijasta jalkaa.

Näköjään kiroilu tai uudelleenkäynnistys ratkaisi ongelman ja pääsin taas projektin kimppuun. Todennäköisesti se oli tuon kiroilun ansiota. Ja huomatkaa, että kiroilu pitää suorittaa sillä kielellä, millä koneen käyttöjärjestelmä toimii, sillä eihän se muuten sitä ymmärrä.

No nyt siis taas asiaan ja lisää kuvia ilman turhia löpinöitä:


Yllä kirkko, jonka pihalla mökötin, kun odotin, että pääsisin sisälleen hotelliin. Niiden piti tarkastaa mun rikostausta, sukupuoli tai jotain.




Yllä San Francisco jostain pusikosta nähtynä.



Yllä sillan oranssiksi maalaamisen keksinyt mies tai jotain.



Yllä sillasta puuttuva osa tai jotain. Ei mulla muuta. Ei noita kuvia niin paljon ollutkaan, mutta edes jotain. Nyt menen syömään lisää lakua.

Sekalaista sälää

Tervehdys!

Pahoittelen jälleen tämän blogin hiljaiseloa, jolle löytyy toinen toistaan huonompia selityksiä. Yksi huono tekosyy on se, että olen kirjoitellut säännöllisesti (kerran viikossa) myös YLElle. Niille, jotka eivät ole entuudestaan tienneet, niin kyseinen viritelmä löytyy täältä:

http://yle.fi/alueet/savo/2009/11/minneapolis_kakkujen_kaupunki_1142085.html

En ole kehdannut sitä hirveästi mainostella, kun se on sellaista puolivirallisen jäykkää sanailua. Tänne saa sitten kirjoitella vähän rennommin. Jos siis vain jaksaisi. Tai ei tännekään ihan mitä tahansa voi kirjoitella, kun ainakin isä ja äiti tätä lukee. Ehkä ei muut, mutta hyvä jos edes he. Juu, terveisiä kotiin vaan.

Mulla on vino pino noita San Franciscon kuvia, joten voisi plätkiä niitä tänne lyhyiden saatesanojen kera. Eka kuva on hotellista. Joillakin, joilla löytyy rahaa yöpyvät täällä.


En siis minä, kun ei löydy kuin apurahoja. Minä ja Jykke majailtiin viereisessä hotellissa, joka oli paljon vaatimattomampi. Sen verran aneeminen oli, että ei tullut otettua edes kuvaa. Grasvenor Suites -hotellin ikkunasta näkymät olivat tällaiset.


Ei kovin häävit nekään, mutta eipä toisaalta paljoa haitannutkaan, kun piti ikkunaverhot kiinni... Ja eihän siellä hotellissa tule lomalla aikaa vietettyä, joten senkään suhteen ei kovin paljon järkeä ole sijoittaa hotelliin. Tai eihän se lomareissu ollut, vaan työreissu...

Siistimpi se meidän hotelli oli kuitenkin kuin Alcarazin saaren majoitustilat. Toisaalta kysehän on aina hinta-laatu -suhteesta. Jos tuo Royal Hotel Alcatrazin hintataso olisi todelle edullinen, niin voisihan tuota vaikka harkita.


Kovasti tuolle saarelle toivottavat ihan kaikki tervetulleiksi, jopa intiaanit, joten henkilökunta on varmasti todella ystävällistä...


Oikeastaan saarihan on oikea matkailijan paratiisi. Siellä voi puuhailla vaikka mitä. Voi katsella kun kukat kasvaa...


Tai seurata aina yhtä jännittävää ja tapahtumarikasta vapaapalokunnan toimintaa...



Hieno paloauto, vaikka välillä mietin, että mitä paloautolla tekee tai teki näin pienellä saarella...

Oisko ollut helpompaa ottaa vesi suoraa lammikosta? Tai jos tuo meri on vaikka kuivunut, niin sitten tästä sadevesiastiasta?


Tai vaikkapa näistä viihtyisän näköisistä suihkuista?

Ok, aika aneemisia aasinsiltoja kuvasta toiseen, mutta menkööt. Ja mitäpä se mulle kuuluu ja kyllähän palokunnalla pitää hienot paloautot aina olla. Mikäs palokunta muuten olisi?

Oho, nyt tää blogi alkoi tökkimään ja enempää näitä mestariotoksia en näköjään pysty lisäämään. Ehkä kökkösuodatin tukkeentui? Ja ehkä hyvä päättää tähän ja lähteä valmistautumaan lakun avulla huomiseen päivään. Huomenna ajattelin uskaltautua paikalliselle yhteislenkille. Mielenkiintoista nähdä missä vaiheessa tipun porukoista, heti vai vielä nopeammin. Päivittelen käänteitä myöhemmin, kunhan löydän ensin vain kotio.

San Francisco

En ole näköjään ollut kovin aktiivinen tän blogin kanssa. Ihan kokonaisen yhden aneemisen kirjoituksen olen saanut aikaiseksi koko helmikuun aikana. Ankara nootti siitä minulle. Pahoittelen ja yritän parantaa tapani.


Viime viikolla tuli heitettyä keikka San Franciscoon. Reissu oli enemmän tai vähemmän työreissu, päätelkää itse kumpaa tuli enemmän painotettua. Suomesta juonessa mukana oli myös Jykke. Muita kallis, parikymmentä tuntia matkustusta vaativa ja riittävän suuren aikaerosekaannuksen kehoon aiheuttava matka ei kiinnostanut. Siitä heille ankara nootti. Tässä.


Eikä Jykelläkään tuon matkustus mennyt ihan putkeen. Lennot olivat sen verran myöhässä, että Ciscoon herra tais tulla puoli vuorokautta myöhässä. Ja matkatavarat siitä sitten vielä vuorokauden myöhemmin. Mää pääsin helpommalla, hotelliin sisäänpääsyä piti tingata vain sellaiset 5 tuntia tai jotain.

Mitä sitten Ciscossa tuli hommailtua? Lähinnä ihmeteltyä. Ensimmäiseksi katujen järkyttävää jyrkkyyttä. Sen jälkeen muita pakollisia nähtävyyksiä ja kauppoihin häviävän rahanvirran nopeutta. Ja joissain välissä myöskin tieteellisen tutkimuksen edistymisen hitautta.


Kadut oli siis jyrkkiä tai vieläkin jyrkempiä. Sen verran jyrkkiä, että ensimmäisen juoksulenkin jälkeen kävin ostamassa uudet lenkkarit. Jyrkistä kaduista kuuluisin on Lombard.


Autojen jarrujen, mukaanlukien käsijarrujen, huoltoja ei välttämättä kannata täällä jättää kovin usein väliin. Mielellään jarrut ovat kutakuinkin pitävässä kunnossa myös näissä katuja rämistelevissä raitiovaunuissa tai matka jatkuu muuten alhaalla näkyvään Alcatrazin saarelle.


Tämän nokkelan aasinsillan avulla pääsemmekin Alcatraziin, jossa piti tietysti käydä vierailemassa. Työpäivän kustannuksella luonnollisesti. Tämä kuuluisa vankilasaari sijaitsee vain pari kilometriä San Franciscosta ja sinne pääsee kätevästi lautalla. Uimalla ei kuulemma niinkään. Voimakkaista merivirroista huolimatta kaikenkaikkiaan 34 vankia yritti pakoa saarelta, mutta todistettavasti kukaan ei päässyt rantautumaan Ciscon puolelle.

Saaren kuuluisimpia vankeja ovat olleet ainakin mafiapomo Al Capone, joku lintumies, varmaan joku luonnonsuojelija tai jotain. Ja sitten tietysti Clint Eastwood, josta tuli vapauduttuaan aika kuuluisa näyttelijä. Näin muistelisin, että saaren historiaa esittelevässä korvalapuilla kuunneltavassa nauhoitteessa taidettiin kertoa. Ehkä. En osaa ihan varmasti sanoa, koska se nauhoite oli englanniksi. Ja mää osaan vaan amerikkaa.

Rantakivillä kuulemma loikoilee yleensä kuulemma hylkeitä, mutta tällä kertaa niitä ei näkynyt. Ehkä tämä johtui siitä, että rannan oli valloitanut peloittavan näköinen, suomalaissyntyinen uljas merinorsu eli Mursu.

Yhtenä (työ)päivänä käytiin katsomassa Jyken kanssa Golden Gate. Pikku krapulassa ylös-alas sahaava ja jatkuvasti jarrutteleva ja kiihdyttelevä taksikyyti pisti aineenvaihdunnan liikkeelle. Ainakin naaman hikoilusta päätellen. Ai miten työpäivän päätteeksi päädyttin baariin? Helposti, seurattiin vain muita tutkijoita.


Ja ettei tulisi ihan väärä kuva, niin kyllähän siellä ihan hulluna tehtiin myös töitä. Katsokaa vaikka itse. Todistusaineisto puhukoot puolestansa. Oltiin Jyken kanssa ihan täysin samaa mieltä siitä, että mikä on kyseisen tutkimuksen tärkein viesti.

Tuli ostettua hieman tuliaisiakin. Parit kengät, takki, 4 paitaa, ja sitä rataa. Ja ehkä viileimmän näköinen kahvimuki Alcatrazin saarelta. Ainoa huono puoli tuossa on, jos nyt oikein hakemalla hakee, niin se, että kahvia juodessa huulet palaa siihen kiinni.

City of Lakes Loppet ja jotain muuta

Ei mitään isompaa raportoitavaa ole, mutta jotain turinoinnin aihetta kuitenkin. Viikonloppuna tuossa viereisillä lammikoilla järjestettiin talvirieha - City of Lakes Loppet. Kyseisissä karkeloissa oli tarjolla kaikenmoisia talviaktiviteetteja lumiveistelystä kuutamokävelyyn.

Ja tietysti väkisin-hiihtokilpailu, joka kantoi muuten Finn-Sisu -nimeä. Sen tarkempia sukujuuria en muistanut selvitellä. Joku viereisessä St. Paulin -kaupunnissa sijaitseva hiihtoon erikoistunut pulju se joka tapauksessa on. Varmaan jotain suomalaisia sukujuuria liikkeen omistajilla, koska lafkan pipoissa oli Suomen lippu. Tosin niistä löytyi myös Norskien ja Svedujen lippu. Pitää piipahtaa joku kerta kun kylille satun.

Harmittaa kun tuli bongattua tapahtuma liian myöhään, tarjolla olisi ollut nimittäin jäällä järjestty pyöräkilpailu. Olin vakaasti lähdössä avaamaan kisakauden, mutta aamulla vetäessäni vermeitä niskaan huomasin tapahtuman nettisivuilta, että lauantaina järjestettyyn kisaan olisi pitänyt ilmoittautua jo keskiviikkona. Damn, ei auttanut muu kuin tyytyä sitten katsojan rooliin. Ehkä hyvä niin - säästyipä itsensä nöyryytys keväämmälle.


Ihan hauskannäköisen syheröradan olivat järjestäjät saaneet väsättyä. Rata oli vedetty pääosin jäälle, joten tiukat kurvit ja tietysti liukkaus asettivat oman haasteensa. Ehkä se oli juuri tarkoitus - riitti katsojille enemmän viihdykettä. Porukkaa oli ihan kiitettävästi seuraamassa ja ennen kaikkea kannustus oli vähän eri-innokasta kuin kotona härmässä.



Ylläoleva äijä pokkasi ykköspokaalin ja tuntui olevan muutenkin joku paikallinen kuuluisuus. Eikä haastattelusta päätellen mikään turhan vaatimaton. Parhaan asun -palkinnon pokkasi smurffi-puvussaan kuitenkin seuraava herrasmies. Jätkät, eikö tuommoista vois viritellä myös Kuopion Pyöräilyseuran asuksi. Ehkä joku sammakkoasu tai jotain. Sais porukka edes vähän viihdykettä, kun kuskit tuntuu olevan vähän sitä mitä sattuu.



Naisiakin oli yllättävän paljon. Osa oli selvästi urheilijoita ja osa ei ehkä niin kovin paljon urhelleita. Hyvin tankanneita kuitenkin. Nöyrimmät pahoittelut, jos loukkaan jotain. Puolustuksekseni sanottakoon, että heitä kannustin eniten. Ei tosin auttanut paljoa, joku luikku kisan voitti.


Ja lumiveistoskisan voitti tämä, mutta sen tekijä ei kyllä poseeraa sen vieressä. Voittajan sijaan joku talviriehaan osallistunut arktinen eläin...


Johkin piti sitten osallistua, jos ei pyöräkisaan niin sitten kuutamokävelyyn. Kieltämättä ihan hienonäköiseksi olivat saaneet järven somistettua. Jäällä oli vähintaan tuhansia jäälyhtyjä.

Tapahtumaan kuului myös tulen kanssa kikkailua. Pari performanssitaiteilijaa heilutteli palavia naruja. Pimeässä sekin oli oikein hienon näköistä, mutta esityksen vaikuttavin osuus oli ehdottomasti toisen esittäjän parran kärventyminen.


Eipä tällä(kään) kertaa tämän ihmeempää. Säät ovat pitkä aikaa olleet joko vetiset tai sitten kylmät, mutta nyt vihdoin pääsi ajamaan pyörällä pitkän lenkin pihalla. Ajoin lenkin Martikaisen Tommin oppien mukaisesti, eli ilman mitään mittareita tai kelloja. Tommin pitkä lenkki noudattelee yksinkertaista kaavaa - lähdet valoisan aikaan ja tulet takaisin sitten kun aurinko laskee. Keskikesällä lenkistä tulee ainakin riittävän pitkä.


Mulla mittareiden puuttumiselle oli se, että sykemittarista loppui patteri 15 min ajelun jälkeen ja sitten piti vetää pitkän lenkin pituus perstuntumalla. Sitten kun sopivasti omaa huonon suuntavaiston, niin eksymiset lisäävät automaattisesti lenkin pituutta. Hauska oli pysähtyä välillä kyselemään ohikulkijoilta, että paljonkohan kello on ja missähän päin muuten mahtaa olla Minneapolis...