Kulunut viikonloppu tuli vietettyä vaihteeksi tiukasti pyöräilyn parissa. Paikallisen Flanders pyöräilyseurani yksi puuhamiehistä, Jim, väsäsi viikonlopun kestävän kevätleirin Lanesborossa, Minnesota osavaltion eteläosissa. Lanesboro on kauniissa jokilaaksossa sijaitseva, idyllinen pikkukylä, jossa aika näyttää pysähtyneen.
Asukkaita on joku parisataa, sisältäen ehkä jopa yhden sarjamurhaajan.
Majoittauduimme vaatimattomasti 25 hengen, vuosi sitten valmistuneeseen luksusmökkiin.
Viimeisen päälle oli kaikki muukin, sillä Jim oli suunnitellut kaiken valmiiksi. Reitit oli kartoitettu, aikataulutettu ja autolla etukäteen ajettu. Lisäksi lenkeillä oli mukana huoltoauto, joka oli varaosien lisäksi ahdettu täyteen ruokaa ja juomaa. Nälkiintymisen vaaraa ei muutenkaan reissulla ollut. Parin kuskin vaimot laativat ruokalistat ja valmistivat kaikki ruoat. Ei ollut kovin ikävä herätä aamuisin voissa paistettujen mustikkapannukakkujen ja kahvin tuoksuun tai tulla lenkiltä suoraan ruokapöytään. Viikonlopun leiri olisi mun puolesta voinut venyttää vaikka parin kuukauden mittaiseksi. Ja koko lysti maksoi sellaiset 70 euroa.
Ensimmäinen lenkki ajettiin perjantaina ja se oli sellainen perinteinen kevätlenkki, suunnitellaan että ajetaan rauhallisesti maisemista nauttien eli käytännössä siis täysiä. Maltilla ajettiin 10 minuuttia, jonka jälkeen joku keksi ajatuksen ajaa täysillä lähimmän nyppylän päälle.
Maantielenkki oli mulle kevään ensimmäinen ja tuntemus mäen päällä perinteinen – kuolema tulee ja toivon mukaan mahdollisimman nopeasti. Eikä lenkki siitä juuri fiksummaksi muuttunut. Kovassa tuulessa ajettiin kovaa ja mäet täysiä. Kevään sykemaksimitkin tuli mäessä haettua, syke takoi pisimmän, noin 1,5 mäen päällä lukemaa 198. Maksimisyke on noin 203 eli suomennettuna tuntemus ei juuri kidutuskuolemasta eronnut. Mäen päällä en tietysti ollut ensimmäisenä vaan koko 25 porukan pesi osavaltion yksi suurimmista nuorista lahjakkuuksista. Ja kaveri täytti juuri 16 vuotta.
Noin 90 kilometrin lenkillä pidettiin pari taukoakin, pakon edessä tosin sillä porukkaan sattui 7 rengasrikkoa. Yhdeltä pätkältä oli joku käynyt koeajon varastamassa asfaltin ja hiekkatiellä renkaita vaihtoi yhtä aikaa parhaimmillaan 3 kaveria. Itse olin rengasrikosta huolimatta onnekkaimpia, mun renkaavaihtoa auttoi 2 seuran naiskuskia, kun muut äijät ähersivät yksinään.
Lauantaina oli tiedossa sitä samaa, mutta matka tuplattiin. Mittari näytti 6 tunnin ajon jälkeen 180 kilometriä ja olo oli sen mukainen. Porukka halusi ajaa koko rahan edestä, koska lauantaiyöksi ja sunnuntaiksi luvattiin ukkosmyrskyä ja tornadoja. Rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että vaikka välillä vedettiin urku auki, niin mäen päällä porukka koottiin takaisin kasaan eli hitaimpia odoteltiin tunnollisesti. Tai odotettiin, koska Jim olisi muuten pöllyttänyt meitä pitkin pientareita. Rengasrikoilta tällä kertaa vältyttiin ja ongelmana olivat lähinnä alueella asuvien Amishien pillaantuvat hevosvankkurit ja pihoilta perään ampuvat koirat. Päivän aikana opittiin, että Amishien hevospelit pitää ohittaa ryömimällä ja koirat saa kuriin kovalla yhteiskarjumisella.
Mökille raahauduttaessa sunnuntain mahdolliset ajelut eivät paljoa kiinnostaneet, vaan enemmän ajatukset olivat ruoassa ja kylmässä kaljassa. Eikä ruoan puolesta ollut nytkään valittamista, vaan meitä odotti riittävän iso lasti lasagnea ja suklaa-maapähkinäkakkua. Pari kaljaa piti huolen siitä, että vaikka yöllä oli myrsky, niin siitä ei ole minkäänlaista havaintoa.
Aamu valkeni ennakko-odotusten vastaisesti lämpimänä ja aurinkoisena, ja kun runsaan aamupalan kalorit oli saatava jotenkin taltutettua, niin kipeytyneestä ahterista huolimatta pyörän päälle piti taas vääntäytyä. Viimeinen lenkki ajeltiin leppoisasti kaunista jokirantaa ja sitten olikin pakko suunnata takaisin Minneapolikseen.
Näin lopuksi muutama ammattia sivuavaa loppulausetta. Ruoan suhteen tällaisten reissujen kantava ajatus on, että pitkien ja kovien lenkkien jälkeen voi syödä ihan mitä tahansa herkkuja tahansa. Ja tätä ohjenuoraa noudatettiin kirjaimellisesti ja alla lyhyt esittely kuivamuonakaapin ruokaympyrään.
Ja kovin pitkälle ei tulomatkalla muuten päästy ennen ensimmäistä pysähdystä. Kun noin 1,5 kilometrin ajon jälkeen joku äkkäsi kylän pyöräilyhenkisen kahvilan, oli aika pitää pitää ensimmäinen kahvitauko.
